Varrella virran

PÄIVÄ 31, REPEATER CAMP-MERCER, 34 KM

Hyvä päivämatka minulle on 25-28 km, yli 30 on mahdollista, jos siitä on suurin osa tietä tai jotain muuta helppoa maastoa. Tänään reitti oli muuten tietä, mutta välissä oli 6 kilometrin todella vaikeakulkuinen metsä, sekä 6 kilometriä tulvavallin päällä kävelyä. Tulvavalli oli muuten helppoa ja tasaista, mutta sillä oli joskus kävellyt myös lehmiä, ilmeisesti sateen aikaan, koska sorkkien tekemät kuopat olivat kuivuneet erittäin ärsyttäväksi epätasaiseksi pohjaksi, jota peitti pitkä heinä. En siis edes nähnyt mihin astun tai onko se tasaista vai ei. Enimmäkseen ei.

Vaelluskaverini oli jo edellisen metsän jäljiltä tuskastunut, eikä yhtään innoissaan tulevasta. Mangatawhiri track alkoi lupaavasti, uuden näköisillä jyrkillä portailla ja tasoitetulla polulla. Tämä lysti loppui kuitenkin ensimmäisen ylämäen päälle, jossa saimmekin hetken etsiä seuraavaa reittimerkkiä kun selkeää polkua eteenpäin ei näkynyt missään. Sitten alkoikin Mario Bros-tyyppinen esterata, jolla vuoroin kiivetään puunrunkojen yli, vuoroin mennään ali tai pujotellaan välistä, irrotellaan reppuun tarttuneita köynnöksiä ja yritetään kiertää mutalätäköitä. Takaani kuului kiroilua mutta yritin olla välittämättä siitä, minusta tämä oli hauskaa, enkä anna kenenkään tulla "droppaamaan mun tunnelmaa".

Noin puolessa välissä metsää vastaan alkoi tulla koulupoikia, noin parinkymmenen hengen ryhmissä. Loppujen lopuksi heitä oli 90, sanoin siis "hei" ainakin 80 kertaa. Onneksi olen harjoitellut tätä lentokoneen ovella, menee jo rutiinilla ja osaan hymyilläkin yhtä aikaa. Koululaisilla oli meneillään jonkunlainen lukukauden päätösretki, 5 päivää vaellusta ennen kesäloman alkua.

Metsäpolun viimeinen alamäki oli taas niin helppokulkuista, että pistin melkein juoksuksi. Riippusilta Mangatawhiri-joen ylitse päätti tämän metsäseikkailun ja pääsimme taas tielle. Kuusi kilometriä pientä mutkaista tietä, toiset kuusi tulvavallin päällä ja vielä neljä tietä, ennen kuin olimme Mercerin pienessä kylässä. Kylä on ison tien varrella, eikä siellä oikeastaan ole juuri muuta kuin tämä yksi palveluiden keskittymä jossa autoilijat pysähtyvät. Tiesimme, että siellä on pub/motelli, jonka takapihalla vaeltajat saavat telttailla ilmaiseksi. Omistajat ja pubin asiakkaat toivottivat meidät tervetulleeksi ja meidät johdatettiin takapihalle, jossa olikin jo kuusi muuta vaeltajaa.

Olin ollut jo pari päivää koko ajan nälkäinen. Ihan sama mitä söin, niin hetken päästä oli taas nälkä. Kai sitä vain kuluttaa niin paljon päivän aikana, että on vaikea paikata sillä ruokamäärällä mitä pystyy kantamaan. Onneksi pubista sai pizzaa, joka oli täytteineen monta senttiä paksu ja kerrankin sain mennä täydellä vatsalla nukkumaan.

PÄIVÄ 32, MERCER-RANGIRIRI, 26 KM

Anthony oli edellisen metsän jälkeen tehnyt päätöksen, ettei jatka enää vaeltamista. Ainakaan Te Araroalla, vaan lähtisi kävelemään jotain muita reittejä jotka eivät olisi niin vaikeakulkuisia. Jatkoin siis taas matkaa yksin. Juuri kun olin tekemässä lähtöä, huomasin jotain kamalaa. Olin hukannut upean amerikkalaisen vessalapioni! Muistin että se oli minulla edellisenä päivänä vielä juuri ennen metsää, joten se oli ilmeisesti tippunut sinne! Voi kurjuuksien kurjuus! Olin tästä niin järkyttynyt, että unohdin ihan kokonaan käydä huoltoasemalla täydentämässä karkki- ja pähkinävarastoni. Ensimmäinen pätkä Merceristä eteenpäin oli korkeaa heinikkoa, jossa aloin välittömästi aivastella. Heinistä pöllysi hirveät määrät siitepölyä ja hetken päästä jalkoihini ja käsivarsiin alkoi ilmestyä ihottumaa. Pysähdyin ottamaan antihistamiinin ja mietin hetken, vaihtaisinko pitkät housut, mutta en halunnut, koska oli kuuma. Kun pahin heinikko vihdoin loppui ja reitti siirtyi Waikato-joen rantaan, olivat jalkani ihan täynnä punaista ihottumaa. Se ei kuitenkaan kutissut, enkä olisi sille muutenkaan voinut tehdä mitään, joten jatkoin matkaa. Koko loppumatkan polku seuraili joen vartta, välillä ohittaen laidunmaita joilla lehmät mutustivat ruohoa. Joka ikinen lehmä kääntyi tuijottamaan kun kävelin ohi, eikä lopettanut ennen kuin olin jo melko kaukana. Mitähän niiden päässä liikkuu?

Lämpötilat ovat selkeästi olleet korkeampia viime päivinä, kesä on alkanut ja kuulemma vielä kuumenee. Alkaa olla jo niillä rajoilla että on suomilikalle liian lämmin.

Päivän päätepysäkki oli Rangiririn kylä. Tälläkin alueella on paljon maorihistoriaa, Rangiririssa käytiin yksi verisimmistä taistelusta maorien ja brittien välillä vuonna 1863. Satoja maorisotilaita kuoli taistelussa ja britit onnistuivat valtaamaan lisää maata Waikaton alueelta.

Rangiririn kahvilan pitäjä Cathy majoittaa vaeltajia ilmaiseksi takapihallaan, joten marssin ensimmäisenä kahvilaan häntä tervehtimään. Kahvila oli helppo löytää, kylän keskustassa ei ole juuri muuta kuin se ja hotelli/pub. Cathy oli juuri lähdössä käymään autolla kaupassa viereisessä kylässä, joten hyppäsin kyytiin ja kävin ostamassa ne karkit sekä pähkinät mitkä aamulla unohtuivat. Pikkuhiljaa Cathyn takapihalle kerääntyi samaa porukkaa kuin oli ollut edellisessäkin paikassa, muutama kyllä jatkoi vielä Rangiriristä eteenpäin. Ainoa ketä en ollut nähnyt aikaisemmin, oli Ned Walesistä. Ja ette ikinä usko, mutta Ned oli löytänyt lapioni!!! Se oli ollut polulla vähän ennen Merceriä, hän oli ottanut sen mukaan koska arveli jonkun kaipaavan sitä. Onnenpäivä!

PÄIVÄ 33, RANGIRIRI-HAKARIMATA FOREST, 31 KM

Tulisi varmasti aika paljon halvemmaksi keittää kahvit joka aamu itse, mutta koska haluan kahviini maitoa, siis oikeaa maitoa eikä jauhetta, olen päättänyt jättää kahvit keittämättä. Cathyn kahvila aukesi onneksi juuri sopivasti seitsemältä, niin sain kahvia ennen lähtöä.

Reitti siirtyi Rangriristä Waikato-joen toiselle puolelle, jossa se kulki tulvavallin päällä Huntlyn kylään asti. Huntlyssä olisi ollut iso supermarketti, mutta koska olin saanut naksuvarastoni täydennettyä ja minulla oli vielä riittävästi ruokaa, en pysähtynyt siellä ollenkaan. Seuraava koitos olisi nousu Hakarimata-vuoren harjanteelle. Tiesin, että siellä olisi ainakin muutama paikka jossa voi leiriytyä. Harjanteen kummassakin päässä on mukavaa helppokulkuista tasoitettua polkua, mutta niitä yhdistävä harjanteen keskiosa on juurakkoista ja hankalampaa. Ei kuitenkaan mitään niin vaikeaa kuin Mangatawhirin reitti. Sää oli vallan mainio, aurinko paistoi täydeltä taivaalta mutta metsässä oli mukavan varjoisaa, nautin kävelystä todella paljon. Hienon päivän kruunasi telttailu keskellä metsää, lähellä Hakarimatan huippua. Vielä juuri ennen pimeän tuloa leirini ohi käveli amerikkalainen pariskunta Bill ja Emily, jotka olivat olleet pari edellistä yötä samoilla leiripaikoilla. Aukko, jolle olin telttani laittanut, oli niin pieni ettei heidän kotinsa enää mahtunut siihen, joten he joutuivat jatkamaan matkaa toivoen että lähettyvillä olisi vielä toinen teltan mentävä kolo. Maassa oli paljon kuivia lehtiä, yöllä kuulin unen läpi kun opossumit rapistelivat teltan ympärillä.

PÄIVÄ 34, HAKARIMATA FOREST-HAMILTON, 25 KM

Vaikka telttapaikkani ei ollut ihan tasainen, nukuin kuin pieni (o)possu(mi) puoli seitsemään asti. Yleensä olen aamulla tarvinnut pitkähihaista, mutta nyt oli jo niin lämmin että tarkenin lähteä liikkeelle t-paidassa. Kymmenessä minuutissa olin Hakarimatan huipulla, jossa oli helikopterikenttä ja korkea puinen näköalatasanne. Emily ja Bill olivat leiriytyneet huipulla ja olivat juuri purkamassa leiriä. Saksalainen Felix ja japanilainen Arisa olivat kuulemma nukkuneet näköalatasanteella ja jatkaneet matkaa puoli tuntia aikaisemmin. Kiipesin näköalatorniin ottamaan valokuvan ja lähdin laskeutumaan alas vuorelta. Melkein koko matka oli portaita, kunnes polku loppui Ngaruawahian kylän liepeille. Portaissa tuli vastaan monta hikistä ja hengästynyttä lenkkeilijää, olin iloinen että olin menossa alas, enkä ylöspäin.

Olin suunnitellut syöväni toisen aamupalan Ngaruawahiassa, mutta en oikein löytänyt kivan näköistä kahvilaa. Kaikki oli jotenkin nuhjuisia, joten jatkoin matkaa. Luvassa oli taas autotien reunassa kävelyä, laitoin musiikit korville ja lähdin tallaamaan. Metsässä en koskaan kuuntele musiikkia kävellessä, mutta tiepätkillä on mukava olla jotain viihdykettä. Mielellään sellaista jossa voi laulaa mukana.

Tien varrelta bongasin pienen kahvilan, tilasin kinkku-juusto-tomaattileivän ja ison appelsiinimehun. Tällä pitäisi jaksaa Hamiltoniin asti, jonne oli vielä 18 kilometriä. Hamilton on Uuden-Seelannin neljänneksi suurin kaupunki, noin 120 000 asukasta. Se sijaitsee Waikato-joen varrella, viimeiset 15 kilometriä olikin oikein viihtyisää jalankulku- ja pyörätietä joen varrella. Jostain ilmestyi mies polkupyörällä ja kysyi kävelenkö Te Araroaa. Hän tarjosi telttapaikkaa omalta pihaltaan, josta jouduin kieltäytymään koska olin jo löytänyt majapaikan Couchsurfingin kautta. Kiitin tarjouksesta ja sanoin miehelle että perässäni tulee porukkaa joilla ei vielä ollut majapaikkaa.

Vähän ennen Hamiltonia laitoin viestiä Philipille, jonka luona majoittuisin. Hän tuli minua vastaan keskustaan ja kävimme samalla lounaalla. Illan ohjelmaa ei tarvinnut juuri suunnitella; suihku, pyykinpesua, blogin päivitystä ja löhöilyä.

Uusi-Seelantilainen esterata

Mercer

Waikato hieman ylempää, Hakarimatan rinteeltä

Haasteellinen leiripaikka mutta hyvin nukutti

Edelleen Waikaton varrella, tässä jo melkein Hamiltonissa