Vuori ilman näköalaa

PÄIVÄ 35, LEPOPÄIVÄ HAMILTONISSA

Majapaikkani oli Hamiltonin itäosassa, Waikato-joen toisella puolella keskustasta katsottuna. Matkaa keskustaan oli pari kilometriä, sain onneksi Philipiltä polkupyörän lainaan, niin ei tarvinnut kävellä. Pyöräily tuntui mahtavalta, pääsi käyttämään vähän eri lihaksia kuin kävellessä ja tietenkin vauhtia oli enemmän.

Olin unohtanut tuubihuivini Aucklandiin, joten jouduin ostamaan uuden. Tarvitsin myös uuden kaasupullon ja sukkia. Olin selvinnyt yhdellä 230g kaasupullolla vaelluksen alusta asti, eikä se vieläkään ollut ihan loppu, mutta koska edessä oli useamman päivän metsäosuus, halusin varmuuden vuoksi ostaa uuden. Tällä kertaa otin kokoa pienemmän, 100g kaasupullon. Olen tavannut vaelluksella useammankin ihmisen, jotka eivät kanna keitintä mukana ollenkaan, vaan syövät kaikkea sellaista mitä ei tarvitse keitellä.

Ruokavarastot oli myös täydennettävä, joten seuraavaksi suuntasin Pak'n save ruokakauppaan. Se tuntuu olevan edullisin suurista supermarketeista. Tarvitsin ruokaa viidelle päivälle, mysliä aamuksi, tortilloja, juustoa ja tonnikalaa lounaaksi, pastaa/kuskusta tms illalliseksi. Paljon pähkinöitä ja karkkia välipalaksi. Ostin sellaista 2 in 1 shampootakin, joka oli kova juttu silloin joskus kun niitä alkoi ilmestyä kaupan hyllyille. Kuvittelin että sitä ei enää edes tehdä, mutta kyllä vain löytyi Pantenea kaupasta. Pesuaineiden kanssa en oikein vieläkään löytänyt oikeaa ratkaisua. Ensin minulla oli mukana pikkupullot shampoota ja hoitoainetta. Oikein hyvä, mutta eihän ne kauaa kestäneet. Sitten kokeilin palasaippuaa, joka oli myös ihan toimiva juttu kropalle ja jopa vaatteille, mutta hiukset se jätti ihan kamalaksi korpuksi. Siksi siis 2 in 1.Heitin ostokset kämpille ja lähdin saman tien pyöräilemään Hamiltonin puutarhaan. Useampi paikallinen oli sitä kehunut ja se oli sitä paitsi ilmainen. Iso alue joen varrella oli täynnä erilaisia puutarhoja, toinen toistaan upeampia. Kuljeskelin ympäri puutarhoja pari tuntia, kunnes alkoi ripsiä vettä ja polkaisin takaisin. Hauska sattuma, että Philip harrastaa tanssia, kuten minäkin. Tänään olisi vuorossa rock'n roll treenit. Uudessa-Seelannissa rock'n roll on sama asia kuin Suomessa boogie woogie, jota harrastin vuosia sitten. Lähdin Philipin mukaan, treenien jälkeen oli vapaata tanssia ja ihmeen hyvin askeleet muistui mieleen. Porukka oli todella mukavaa ja minut vedettiin mukaan yhteistansseihinkin, joissa tanssitaan tietty kuvio ja kierrätetään pareja.

Toiseksi yöksi taloon tuli saksalainen pariskunta, jotka olivat myös vaeltamassa Te Araroaa. Illan päätteeksi istuttiin kaikki Philipin terassilla poreammeessa niin kauan että oltiin ihan ryppyisiä. Mahtava vapaapäivä, kyllä nyt kelpaa taas jatkaa matkaa!

PÄIVÄ 36, HAMILTON-836 KM

Sain aamulla kyydin Hamiltonin keskustaan, eli jatkoin taas matkaa siitä mihin olin toissa päivänä kävellyt. Reitti kulki Rotoroa-järven vierestä ja jatkui muutaman lähiön läpi kaupungin laitamille. Huoltoaseman ohitse kävellessäni olin kuulevinani jonkun huutavan nimeäni, huoltoasemalla istui Michelle ja Jack, naispariskunta jotka olin nähnyt viimeksi Clevedonissa. Jatkoimme matkaa yhdessä kohti maaseutua. Lähiöiden jälkeen saavuimme arboretumiin (onko tälle suomenkielistä sanaa?), jossa kasvoi hurjan paljon erilaisia puulajeja. Reitti kiemurteli puiden välissä ja arboretum oli ilmeisesti koti myös kymmenille kanoille, jotka kuopsuttelivat puiden juurella poikastensa kanssa. Kukot kiekaisivat välillä ikään kuin komentaen pesueitaan oikeaan suuntaan. Koko loppupäivä käveltiin laidunmaiden reunoilla, lampaiden, lehmien ja jopa peurojen välissä. Whatawhatan kylässä pysähdyimme viihtyisään kahvilaan limpparille. Kahvilan yhteydessä oli myös kauneushoitola, jossa olisi voinut samalla hoidattaa kynnet, hiukset tai vaikka rusketuksen. Jatkoimme matkaa ilman hoitoja.

Olimme päättäneet kävellä mahdollisimman lähelle Mount Pirongiaa, jolle kiipeäisimme seuraavana aamuna. Juuri ennen vuorta oli muutama mahdollinen leiripaikka, jalkamme tekivät päätöksen puolestamme ja leiriydyimme toiseksi lähimpään paikkaan pienen joen varrelle, jossa oli mukava tasainen nurmikko ja pari piknikpöytää sekä wc:t. Joki oli sen verran syvä että siinä pystyi uimaan, joten kävin nopeasti pulahtamassa kylmässä vedessä ja vaihdoin puhtaat vaatteet päälle. Juuri kun olin saanut illallisen valmiiksi, alkoi sataa vettä. Onneksi olin pystyttänyt telttani ensin niin pääsin heti suojaan. Olin ostanut ensimmäistä kertaa Backcountry foodin retkiruokaa, johon lisätään vain vesi ja annetaan muhia kymmenen minuuttia. Mexican chicken ei ainakaan pääse ruokalistalleni jatkossa, ihan kamalaa pöperöä. Keitin vielä päälle iltakaakaot ja napostelin kuivattuja banaanilastuja jälkiruoaksi. Nukahdin sateen ropinaan.

PÄIVÄ 37, 836 KM-PAHAUTEA HUT, 11 KM

Vettä satoi ihan koko yön ja edelleen aamulla kun heräsin. Kuvittelin jo mielessäni kuinka mutainen Pirongian metsä olisi kaiken sen sateen jäljiltä. Ei auttanut muu kuin syödä aamumyslit, pukea vaellusvaatteet päälle ja pistää läpimärkä teltta pakettiin. Michelle ja Jack jäivät vielä juomaan aamukahvia kun lähdin tallustamaan kohti vuorta. Mount Pirongia on 959 metriä korkea ja leiripaikkamme oli vain 80 metriä merenpinnan tasolta, joten edessä oli reipas nousu noin kahdeksan kilometrin matkalla. Alkuun vesisade ei haitannut ollenkaan, nautin raikkaasta ilmasta ja polkukin oli suhteellisen helppoa. Olin kävellyt jo pari tuntia kun aloin ihmetellä, että missä vaiheessa se hullu ylämäki alkaa. Tarkistin sijainnin puhelimen gps:llä ja huomasin olevani jo yli 600 metrin korkeudessa. Kerrankin polku oli mukavaa ja helppoa, nousukin tuli ihan huomaamatta.

Mutta eipä pidä juhlia liian aikaisin, hyvin pian tämän jälkeen polku muuttui jyrkäksi, eikä mennyt pelkästään ylöspäin, vaan vähän väliä oli myös jyrkkiä alamäkiä. Ei, en halua mennä alaspäin! Tuntui niin turhalta mennä kymmeniä metrejä alaspäin, kun tiesin että ne joutuu kohta kiipeämään uudestaan. Viimeiset pari kilometriä oli todella hidasta könyämistä, kaikki oli ihan läpimärkää ja heti jos pysähtyi, tuli kylmä. Melkein neljän tunnin kävelyn ja kiipeämisen jälkeen pääsin huipulle. Mutta kuten saatoitte jo arvata, huippu oli sankassa pilvessä eikä minkäänlaisista näköaloista ollut toivoakaan. Olin joutunut pitämään kameran repussa koko päivän sateen takia, eikä sitä siis tarvinnut kaivaa esille huipullakaan. Huipulta oli noin puolen tunnin kävely Pahautean majalle, joka on DOC:in (Departmen of Conservation) ylläpitämä "autiotupa". Aikaisemmin täällä oli vain pieni 6 hengen maja, mutta pari vuotta sitten rakennettiin vanhan majan viereen uusi, jonne mahtuu 16 henkeä. Lisäksi majassa on tilava ruokailu/kokkaustila, vesihanat ja tiskialtaat. Ulkopuolella oli jopa jalkojen/kenkien pesupiste, joka tulikin tarpeeseen mutaisten kenkien kanssa.

Majassa ei ollut kuin muutama ihminen kun saavuin sinne läpimärkänä puolenpäivän jälkeen. Oli vielä aikaista pysähtyä, päätin pitää reilun lounastauon ja miettiä jäänkö majaan yöksi vai jatkanko vielä matkaa. Mikäli seuraavalle päivällekin on luvattu sadetta, ei olisi mitään järkeä jäädä kuivattamaan kamoja, jotka kastuisivat aamulla uudestaan saman tien kun astun ovesta ulos.

Vähitellen muitakin vaeltajia alkoi saapua paikalle, valtasimme toisen majan kahdesta makuuhuoneesta, jossa oli makuupaikat kahdeksalle. Olin vaihtanut kuivat vaatteet päälle kun tulin majalle, mutta palelin vielä pitkälle iltapäivään ja join monta kuppia kuumaa kaakaota. Jossain vaiheessa majan pihalle alkoi kerääntyä koululaisia. Se tästä vielä puuttuisikin, kouluryhmä täällä yhtä aikaa! Koululaisten opettaja kävi majassa ja kertoi että heitä tulisi yhteensä 30! Puolella koululaisista oli teltat, joten vain 15 piti saada mahtumaan sisätiloihin. Me saimme pitää oman huoneemme vaeltajien kesken, koululaiset majoittuivat toiseen huoneeseen ja vanhaan tupaan. Uudessa-Seelannissa on paljon näitä DOC:n ylläpitämiä majoja, niitä saa käyttää kunhan on ostanut Hut Passin, joka maksaa puoleksi vuodeksi 90 dollaria (noin 63€). Tämä oli ensimmäinen maja Te Araroan varrella, mutta niitä tulisi olemaan jatkossa enemmän, varsinkin Eteläsaarella.

Majassa oli illalla tiivis tunnelma, mutta kaikki mahtuivat sisälle ja ainakin siellä oli lämmin! Kukaan ei onneksi kuorsannut meidän huoneessa, joten nukuin oikein hyvin.

PÄIVÄ 38, PAHAUTEA HUT-875 KM, 28,5 KM

Sade oli kuin olikin loppunut aamuun mennessä, mutta vuori oli edelleen pilvessä, jäimme siis ilman näköaloja. Mikään ei ollut yön aikana kuivunut, joten märkien sukkien ja kenkien laittaminen jalkaan ei ollut herkkua. Michelle ja Jack olivat lähtökuopissa samaan aikaan kuin minä. Tiesimme että alamäki tulee olemaan vaikea ja hidas, joten muutama rohkaiseva karjahdus majan pihalla oli paikallaan ennen lähtöä. Ensimmäiset 20 minuuttia oli juuri rakennettua puista kävelysiltaa ja portaita seuraavalle huipulle, jonka jälkeen pääsimme taas vanhaan tuttuun touhuun mudan parissa.

Koska vettä oli tullut niin paljon, polku oli todella märkä ja pari kertaa upposin mutaan polvia myöten. Yritin kyllä sauvalla tunnustelemalla löytää kohtia jossa ei olisi niin syvää, mutta aina ei voi onnistua... Meillä meni noin neljä tuntia viiden kilometrin matkaan. Mahdoimme olla melkoinen näky kun metsä vihdoinkin sylkäisi meidät pienelle hiekkatielle. Onneksi tien vieressä oli pieni puro, jotta saimme peseytyä ennen kuin jatkoimme matkaa tietä pitkin. Tiellä kävely tuntui taivaalliselta metsän jälkeen, aurinkokin alkoi kurkistella pilvenraosta. Tiellä kävelyä oli lähes 20 kilometriä, mutta se oli ihan leppoisaa, koska liikennettä ei ollut juuri ollenkaan. Laitoin taas musiikit korville ja laitoin tassua toisen eteen sellaista vauhtia, että jossain vaiheessa tajusin Michellen ja Jackin jääneen kauas taakse enkä nähnyt heitä enää.

Tulin risteykseen josta karttasovelluksen mukaan piti kääntyä vasemmalle ja jatkaa seuraavaan tienristeykseen, josta olisi käännyttävä oikealle. Jonkun matkaa käveltyäni tarkistin taas sijaintini puhelimella, enkä ollut enää reitillä. Kävelin takaisin sinne missä olisi pitänyt kääntyä toiselle tielle, mutta siinä kohtaa ei ollut tietä ollenkaan! Halusin joka tapauksessa pitää tauon, joten istuin tien varteen ja heitin kengät pois jalasta. Michelle ja Jack tulisivat kohta perässä ja voisimme sitten yhdessä tuumin etsiä oikean reitin. Istuin yli puoli tuntia, mutta heitä ei näkynyt, sen sijaan John Alaskasta ilmestyi mutkan takaa. Tutkimme karttoja ja kännykkä sovellusta, josta loppujen lopuksi löysinkin pienen tekstin joka neuvoi kävelemään ensimmäisen risteyksen ohi, eikä kääntymään siitä. Oikea reitti löytyi, samoin Michelle ja Jack, jotka olivat jääneet kahvitauolle polun viereen. Jatkoimme matkaa yhdessä vielä pari tuntia, kunnes löysimme täydellisen leiripaikan! Mukavaa tasaista nurmikkoa korkean kukkulan päällä, josta oli upeat näköalat. Makoilimme illan nurmikolla maisemia ihaillen, kunnes aurinko laski ja alkoi tulla kylmä. Nukahdin toiveikkaana upeasta auringonnoususta...

PÄIVÄ 39, 875 KM-WAITOMO, 21 KM

Havahduin aamuyöllä sateen ropinaan, se siitä auringonnoususta sitten, ajattelin ja käänsin kylkeä. Aamulla kun kurkistin teltasta ulos, ei enää satanut, mutta oli niin sankka sumu, etten nähnyt edes noin 50 metrin päässä olevaa puista aitaa. Maisema oli kuitenkin todella kaunis, ihailin kävellessä pyöreitä vihreitä kukkuloita ja niiden välissä liikkuvaa sumua. Vaikka sumu on kaunista, on siinä se huono puoli että se kastelee kaiken. Ei mennyt kauaa kun kengät olivat niin märät että tuntui kuin varpaat kelluisivat niissä. Muutaman kerran istuin alas ja puristin sukat sekä pohjalliset kuivemmiksi, mutta ei se auttanut kuin hetken.

Olin lähtenyt liikkeelle aikaisemmin kuin Michelle ja Jack, joten kävelin tarkoituksella aika hitaasti, odottaen että he saisivat minut kiinni. Ilmeisesti he olivat juoneet aamukahvit hyvin rauhassa, koska heitä ei kuulunut. Reitillä oli yksi joen ylitys, josta oli varoitettu, että sateiden jälkeen veden pinta saattaa olla vaarallisen korkea. Vaikka viimeiseen vuorokauteen ei ollut satanut kuin vähän, olin vähän huolissani ylityksestä. Kun tulin joelle, huomasin että huoleni oli turha, vettä oli vain noin polviin asti. Otin kengät pois ja kahlasin toiselle puolelle. Levitin kenkäni ja sukkani kuivumaan ja kaivoin lounastarpeet esiin. Ruokalistalla oli jälleen, yllätys yllätys, tortillawrappejä ja tonnikalaa juuston kera. Hetken päästä Jeff ilmestyi joen toiselle puolelle, otti kengät pois ja lähti kahlaamaan yli. Jeffillä ei ollut sauvoja ja rinkkakin näytti painavalta, meno oli vähän huteran näköistä liukkailla kivillä. Yhtäkkiä Jeff horjahti ja otti tukea tietenkin juuri sillä kädellä jossa piti kenkiä. Nahkaiset vaelluskengät upposivat juuri sen verran jokeen että varmasti kastuivat. Kahlasin viemään sauvan kiroilevalle miehelle ja niin hänkin pääsi turvallisesti joen yli. Ei mennyt kauaa kun Michelle ja Jack saapuivat myös paikalle. Jatkoimme matkaa yhdessä, loput reitistä olikin helppoa metsätietä ja viimeiset pari kilometriä autotietä. Noin tunti ennen Waitomoa alkoi sataa, onneksi olin varannut jo etukäteen sänkypaikan YHA hostellista. Waitomo on kuuluisa kalkkikiviluolista, joissa elää kiiltomatoja. Michelle ja Jack aikoivat jäädä ylimääräiseksi päiväksi Waitomoon ja mennä tutustumaan luoliin. Minä kävin niissä retkellä jo kun olin Uudessa-Seelannissa kymmenen vuotta sitten, joten jätin väliin tällä kertaa.

YHA oli täynnä ja tytöt menivät eri hostelliin, sovimme kuitenkin illallistreffit läheiseen pubiin. Olimme puhuneet pizzasta, hampurilaisista ja kaikesta mahdollisesta ruoasta jo monta päivää, kohta sitä saisi!

Oli ihan mahtava tunne päästä taas suihkuun ja peseytymään kunnolla. Pesin vähät vaatteeni käsin ja ripustin teltankin kuivumaan, kun olin sen aamulla pakannut ihan märkänä. Illalla söin pubissa todella maukkaan hampurilaisen ja join oluen. Miettikääpä seuraavan kerran kun syötte ravintolassa, että mitä jos joutuisitte ensin kävelemään 100 km sitä ruokaa varten?!

Hamiltonin puutarha

Aijai mitä herkkuja!

Michelle ja Jack

Leppoisa ilta leirissä