Kuukausi ilman deodoranttia

PÄIVÄT 20-25, MANGAWHAI - METSÄ 514 KM - STILLWATER - AUCKLAND, YHTEENSÄ 124 KM

Vapaapäivä Mangawhaissa tuli tarpeeseen. Emäntäni Britta oli töissä päivän, joten sain olla ihan rauhassa tekemättä mitään. Kävin kylällä kaupassa täydentämässä ruokavarastoja, kahvilla ja myös lounaalla. Kylän ainoa kauppa oli melko pieni, valikoima suppea ja kaikki kallista. Sain kuitenkin ostettua ruokaa niin että pärjäisin Aucklandin asti.

Iltapäivällä nousuveden aikaan lainasin naapurin kajakkia ja kävin melomassa mangrovealueella. Mukaani lähti naapurin ranskalainen wwoofferi (wwoof=willing workers of organic farms). Oli mukava aktivoida hartioita ja selkää jalkojen sijaan, seikkailtiin mangrovepuiden seassa ja nähtiin vedessä useampikin keihäsrausku.

Mangawhaista reitti vei hiekkateitä pitkin rannalle, jolla piti pysyä 15 kilometrin verran. Rantaosuus piti jälleen ajoittaa laskuveteen, koska matkalle osui useampi joen ylitys ja nousuveden aikaan ne olisivat olleet liian syviä. Olin nähnyt kuvia kun joku oli joessa kainaloitaan myöten, joten jännitin ylityksiä koko aamun. Kuvat oli ilmeisesti otettu nousuveden aikaan, koska minä pääsin kaikkien jokien yli kastelematta edes polvia.

Kovalla rantahiekalla kävely oli helppoa, olin ennen puoltapäivää kävellyt jo yli 20 kilometriä. Rannalta polku nousi metsään (Omaha forest), jossa kulku hidastui melkoisesti vaikean maaston ja ehkä jo vähän väsyneiden jalkojen takia. Taas noustiin yli 400 metriin ja huippujen välillä polku laskeutui laaksojen pohjalle. Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki... Kello oli jo yli kuusi illalla kun vihdoin pääsin metsän läpi tielle. Onneksi lähistöllä asui pariskunta, joka antoi vaeltajien telttailla pihallaan. Ajoitukseni oli täydellinen, perhe oli juuri alkamassa illalliselle kun raahauduin heidän ovelleen. Minulle tarjottiin ruokaa ja kylmä juoma, mitä muuta väsynyt vaeltaja haluaisikaan!? No suihkun tietenkin, sekin järjestyi! Tämä oli pisin päiväni (36km) tähän mennessä ja jalkoja pakotti melkoisesti kun menin nukkumaan.

Isäntä Matt oli aamulla jo lähtenyt töihin Aucklandiin kun heräsin, mutta Jas ja heidän neljä lastaan olivat vielä paikalla. Lapset kantoivat pöytään banaanimuffinseja, smoothiet ja kahviakin sain. Kyllä kelpasi taas lähteä tien päälle vatsa täynnä herkkuja. Edessä oli taas yksi metsä, joka ainakin pari päivää aikaisemmin oli ollut todella mutainen ja vaikea. Seudulla ei ollut satanut useampaan päivään, joten mutaa ei ollut niin paljon kuin pelkäsin. Vauhti ei kyllä päätä huimannut, etenin noin 2 km tuntivauhdilla. Metsän korkeimmalla kohdalla, Dome Summitilla, ohitin 500 kilometrin merkin! Hetki piti tuulettaa siinä kohtaa, kuudesosa reitistä kävelty! Jalkani, varsinkin pikkuvarpaat, olivat edelleen kipeät. Olin ottanut pohjallisetkin pois jotta sain kenkiin vähän lisää tilaa, silti se ei tuntunut riittävän. Onneksi on sisua ja suhteellisen korkea kipukynnys niin pystyin jatkamaan matkaa.

Metsäpolku loppui Dome Cafen parkkipaikalle, kahvilan terassilla näin ensimmäiset vaeltajat pariin päivään. Saksalainen pariskunta jota en ollut aikaisemmin tavannut. Istuin heidän kanssaan samaan pöytään ja tilasin ison palan porkkanakakkua. Sen voimalla kävelin vielä yli 10 km ja leiriydyin pienen hiekkatien varrelle kun aurinko alkoi laskea.

En ollut ihan varma kuinka luvallista leiriytyminen tien varteen oli, joten nukuin vähän huonosti ja heräsin kaikkiin ääniin. Ennen seitsemää lähdin jo liikkeelle kohti Puhoin kylää. Kun juuri ennen Puhoita alkoi sataa vettä, sain hyvän syyn pysähtyä vuonna 1876 perustettuun pubiin lounaalle. Puhoista reitti jatkui jokea pitkin parin tunnin melontamatkan päähän Freshwateriin. Tätä varten olisi pitänyt tietenkin vuokrata kajakki, mutta koska sää oli niin huono, jouduin jättämään melomisen väliin ja kiertämään vaihtoehtoista reittiä tietä pitkin. Pienempi tie vaihtui parin kilometrin päässä valtatie ykköseksi, jolla on todella vilkas liikenne. Tien reunassa ei ole paljon tilaa kävellä ja jokainen ohitse ajava auto nostatti hyökyaallon päälleni. Olin jo aikaisemmin päättänyt, että en liftaa tiepätkiä, paitsi jos kävely niillä tuntuu vaaralliselta. Nyt tuntui. Nostin siis peukalon pystyyn ja jo parin minuutin päästä sain kyydin kohtaan, jossa pääsin pois ykköstieltä ja jatkamaan kävelyä turvallisesti. Olin suunnitellut jääväni yöksi Orewan kaupunkiin leirintäalueelle, mutta autokyydin ansiosta jaksoinkin kävellä Stillwateriin asti. Tuntui oudolta kävellä Orewassa isojen ostoskeskusten ja kymmenien kauppojen ohi, kun ei ollut sellaisia nähnyt pitkään aikaan. Onneksi olin jo syönyt lounaan Puhoissa, muuten olisin varmasti pysähtynyt syömään johonkin lukuisista ravintoloista. Tie Stillwateriin tuntui loputtoman pitkältä, eikä senkään reunassa tuntenut olevansa kovin turvassa kun autot tulivat mutkien takaa kovalla vauhdilla ja joka kerta piti hypätä tieltä sivuun. Vesisadekin vain jatkui koko ajan, teltan pystyttäminen kaatosateessa ei tuntunut houkuttelevalta. Siksi olikin iloinen yllätys kun Stillwaterin leirintäalueella oli vaeltajille varattu patjoja oleskeluhuoneen lattialle, eikä omistaja huolinut edes maksua yöpymisestä! Paikalla oli myös John Alaskasta, Anna Ranskasta ja Griggs USA:sta.

Aamulla sain heräillä ihan rauhassa 11 tunnin yöunien jälkeen, koska kolmen kilometrin päässä oleva Okura-joki olisi ylitettävissä vain laskuveden aikaan ja tänään se oli vasta puolen päivän aikaan. Emme tainneet löytää ihan sitä matalinta ylityspaikkaa, koska vesi oli syvimmässä kohdassa melkein kainaloihin asti. Ei auttanut muu kuin nostaa rinkka pään päälle ja kahlata eteenpäin. Onneksi en ollut tässä kohtaa yksin, kaikki pääsivät turvallisesti toiselle puolelle. Ylityspaikalla tapasin pitkästä aikaa chileläisen Claudian, joka aloitti vaelluksen Cape Reingasta samana päivänä kuin minä, mutta oli Herekinon metsän jälkeen ollut koko ajan noin päivän edelläni. Claudia oli löytänyt matkakaverikseen ruotsalaisen Olofin, jatkoimme matkaa yhdessä. Aloimme olla jo hyvin lähellä Aucklandia, reitti kulki välillä polkua rannan lähellä, välillä hiekkarantaa pitkin, poiketen silloin tällöin katuja pitkin asuinalueiden läpi. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Onneksi, koska vaatteeni olivat läpimärät joen ylityksen jäljiltä. Kuljimme rauhallista tahtia, pysähtyen välillä lounaalle ja jäätelölle.

Tarkoitukseni oli jäädä yöksi Takapunaan leirintäalueelle, josta olisi vielä vajaa 10 km Aucklandiin menevälle lautalle. Käytyäni kysymässä telttapaikan hintaa, päätin kuitenkin toisin. 30 dollaria on mielestäni ihan liikaa yhden hengen telttapaikasta, mutta näköjään joku senkin suostuu maksamaan koska alue tuntui olevan ihan täynnä. Kilautin kaverille, tässä tapauksessa suomalaiselle Tanelille, joka oli tullut Aucklandiin hommiin pariksi kuukaudeksi. Taneli lupasi noukkia minut lauttaterminaalista, joten suunnitelma B oli valmis! Enää pitäisi kipaista noin 9 km lauttaterminaaliin ja hypätä lauttaan. Saavuin Aucklandiin juuri auringon laskettua yhdeksältä illalla. Ihan mahtava tunne, lähes 600 kilometriä käveltynä! Tuntui siltä, että kun olen tänne asti päässyt, ei mikään enää estä minua kävelemästä vielä 2400 km lisää. En ole suunnitellut mitään Aucklandista eteenpäin, joten toisaalta tuntui että matka olisi loppumassa tähän. Mutta ei, matka jatkuu kunhan pidän pari lepo- ja huoltopäivää kaupungissa.

Ai niin ja en ole tosiaan kuukauteen käyttänyt deodoranttia. Silti olen saanut paljon uusia ystäviä, hekin haisevat seikkailulle!