Island Peak
Herätyskello soi kello 00.00, melkein heti perään kiipeilyoppaamme käy ravistelemassa telttaani. Iltakuudesta asti olen pyörinyt makuupussissa, unta en saanut ollenkaan, mutta sepä ei ollut mikään yllätys. Olemme lähdössä nousemaan Island Peakin huipulle, joka odottaa 6189 metrin korkeudessa, eli reilut 1000 metriä korkeammalla.
On yllättävän lämmin, ehkä vain viisi astetta pakkasta, kun vedän goreteksit niskaan ja kiipeilykengät jalkaan. Repun olen pakannut valmiiksi jo edellisenä päivänä, siellä on kiipeilyvarusteet jäätikköä varten ja vähän evästä. Perusleirin kokki on keittänyt meille puuroa ja teetä, syömme otsalampun valossa ja valmistaudumme lähtöön. Ryhmämme on ollut vuorilla jo 14 päivää ja käynyt Everestin perusleirissä sekä Kala Pattharin harjanteella (5545m), joten meillä on ollut hyvin aikaa totutella ohueen ilmaan. Yhdeltä yöllä joukkomme lähtee hissukseen nousemaan ylöspäin hiekkaista polkua joka kulkee siksakkia jyrkkenevällä rinteellä, ja muuttuu pian kivikkoiseksi. Täysi kuu möllöttää taivaalla ja valaisee menoa, mutta välillä sekin häviää pilvien taakse. Otsalampun valossa ei näe kuin omat varpaat ja pari metriä eteenpäin, kaverin kantapäihin asti. Hengitykseen on keskityttävä tosissaan, heti jos yrittää mennä vähänkään liian lujaa, joutuu pysähtymään puuskuttamaan. Kestää jonkun aikaa ennen kuin lihakset lämpenevät ja meno helpottuu. Pidämme usein juomataukoja, joilla on aina pakko tarkistaa korkeusmittarista, paljonko ollaan jo noustu. Ilma tuntuu vieläkin melko lämpimältä, ehkä tällä kertaa varpaani eivät jäätyisikään, niin kuin yleensä.
Kivikkoinen rinne muuttuu koko ajan jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi. Välillä on otettava kädetkin avuksi, että pääsee ylöspäin. Vaellussauvat ovat loistava apu tässä ylämäessä, niillä voi työntää itseään ylöspäin ja pysäyttää horjahdukset heti alkuunsa. Neljän jälkeen aamu alkaa pikkuhiljaa valkenemaan ja kun saavumme kapealle kivisillalle, on jo aivan valoisaa. Kivisiltaa pitkin pääsee jäätikön reunassa sijaitsevalle "crampon pointille" (5800m), jossa nimensä mukaisesti viritellään jääraudat jalkaan. Tässä kohtaa lämpötila oli jo selkeästi kylmempi kuin perusleirissä ja sen seurauksena tietysti varpaat jäässä. Valjaat päälle, raudat jalkaan, hakku käteen ja köysistöjen muodostus. Matka jatkui jäätikölle kahdessa köysistössä, hyvin pian vastaan tuli ensimmäiset kiinteät köydet, niitä ja nousukahvoja apuna käyttäen nousimme jyrkemmät kohdat ylös. Tähän asti emme olleet nähneet kuin pari muuta kiipeilijää ohimennen, mutta nyt saimme kiinni ryhmän teksasilaisia kiipeilijöitä, jotka olivat juuri ylittämässä ison railon ylitse viritettyjä tikkaita. Itse olimme onneksi saaneet harjoitella tikkaiden ylitystä jo Chukungissa oppaidemme virittämässä "railosimulaattorissa".
Railo ei ollut kovin syvä, mutta se oli niin leveä, että sen ylittämiseen tarvittiin neljät yhteen sidotut alumiinitikkaat. Ylitys meni kaikilta loistavasti, ja pian aurinkokin alkoi jo vähän lämmittää. Varpaita se ei kylläkään sulattanut. Tallustimme jonossa loput jäätiköstä pääseinämän alapuolelle (noin 6000m), jossa pidimme kunnon tauon ja yritin vähän väkisin survoa suuhuni Pringlesejä, ettei energiat loppuisi kesken. Reput jätimme tähän odottamaan ja nappasin mukaan vain vesipullon sekä jotain naposteltavaa taskuun. Pääseinämä on noin 120 metriä korkea ja noin 70 asteinen, riippuen hieman siitä, mistä kohtaa se minäkin vuonna kiivetään. Tämä oli kolmas kertani vuorella, joka kerta reitti jäätikön ylitse sekä seinämä ovat olleet erilaisia. Seinämä noustaan kiinteitä köysiä pitkin nousukahvojen avulla, itse tykkään käyttää myös jäähakkua toisessa kädessä. Hakku, nousukahva, jalka, jalka, ponnistus ylös, puuskutus. Hakku, nousukahva, jalka, jalka, ponnistus ja puuskutus. Onneksi nousukahvan ja valjaiden varassa on helppo huilata ja kerätä voimia seuraavaa ponnistusta varten. Yli kuudessa tuhannessa metrissä on käytettävissä alle puolet siitä happimäärästä, mitä merenpinnan tasolla, ja sen kyllä huomaa. Voimat loppuu hyvin nopeasti ja hengitys on työlästä.
Vihdoin pääsin siirtymään seinämältä huippuharjanteelle, jossa oli myöskin varmistusköydet valmiina. Huipulta kuului jo hihkumista, joku meidän ryhmästä oli päässyt perille. Viimeiset metrit ylös postimerkin kokoiselle huipulle meni kapeaa huippuharjannetta pitkin, josta on huikeat näkymät alas molemmille puolille ja ympäröiville vuorille. Kello oli kymmenen aamulla, meillä meni siis yhdeksän tuntia perusleiristä huipulle! Jouduimme jakamaan huipun teksasilaisten kanssa, joten huiputuskuvien ottaminen oli hieman haastavaa. Jonkun aikaa siellä istuttiin ja ihmeteltiin, joku soitti kotiin, minä naputtelin viestin Garminilla, että huipulla ollaan. Pilviä tuli ja meni, välillä ei näkynyt mitään, välillä näki hienosti alas laakson pohjalle asti. Ihme kyllä, minulla ei ollut edes päänsärkyä, joka yleensä alkaa jomottaa otsalohkossa jossain kohtaa nousua. Mutta vielä oli pitkä matka alas, joten jätimme teksasilaiset huipulle istumaan ja lähdimme laskeutumaan.
Pääseinämä laskeudutaan köysiä pitkin laskeutumiskasia käyttäen, se meni melko nopeasti, vaikka välillä joutuu omaa vuoroaan vähän odottelemaan. Ahdoin taas lisää Pringlesejä suuhun kun pääsimme repuille takaisin, ja join mango-pillimehun, joka maistui paremmalta kuin mangomehu on ikinä maistunut! Aurinko oli jo hävinnyt kokonaan paksujen pilvien taakse kun ylitimme jäätikköä ja juuri ennen ison railon ylittämistä alkoi kovat tuulenpuuskat. Joka puuska nosti lumipöllyn, joilta yritin piilotella hupun sisällä ja vetämällä tuubihuivin naamalle. Alumiinitikkaiden ylittämiseen tuli lisäjännitystä, kun voimakkaat tuulenpuuskat tulivat suoraan sivulta ja horjuttivat jo väsyneitä kiipeilijöitä. Kaikki kuitenkin selvisivät railon ylitse kunnialla ja jatkoimme köysistöissä lopun jäätikön ylitse tuulen vain voimistuessa koko ajan. Crampon pointilla raudat ja valjaat pois, taas lisää juomaa ja jotain syötävää, sitten vauhdilla alas pois huonon sään alta. Ei käynyt kateeksi teksasilaisia, jotka olivat vielä jossain kauempana ylhäällä.
Kivikkoinen alamäki tuntui todella pitkältä, vaikka alaspäin se menikin paljon nopeammin kuin yöllä ylöspäin mennessä. Jossain siellä tuulikin helpotti ja sain kaivautua ulos huppujeni uumenista. Pääsimme takaisin perusleiriin juuri ennen neljää iltapäivällä, oltuamme liikkeellä noin 15 tuntia. Matkaa kertyi yhteensä 8,5 km, nousumetrejä yhteensä 1777, keskisyke oli 119, maksimi 144. Kaloreita kului 4496 (Suunto Ambit3 peak).Kiitos mahtavalle ryhmälle upeasta reissusta, sekä oppaallemme Ngima Sherpalle opastuksesta ja kiipeilyoppaille (Rinchhen, Pasang ja Tsongpa) avusta matkan varrella!
Jääraudat kenkiin ja köysistöjen muodostus jäätikön reunassa
Auringon valaisema Baruntse
Island Peakin pääseinämä
Huipulla on helppo hymyillä
Vielä on pitkä matka alas
