Pelko

"Eikö sinua pelota siellä metsässä yksin?" "Mitä jos vastaan tulee joku hullu?" "Entäs villieläimet?"Koska olen nainen ja vaellan yksin, näitä ja muita pelkoihin liittyviä kysymyksiä minulta kysytään usein. Pelkoja on varmasti yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin, mutta niihinkin voi siedättää itseään. Se vain vaatii sen, että ottaa härkää sarvista ja lähtee rohkeasti kohtaamaan ne. Lupaan, että suurin osa niistä osoittautuu täysin turhiksi.

IHMISET

Uudessa-Seelannissa tämä ei tullut edes mieleen. Olin ollut maassa ennenkin ja tiesin, että paikalliset ovat superystävällisiä ihmisiä. Mutta kun olin lähdössä Yhdysvaltoihin Pacific Crest Trailille, tämä pelko kävi kyllä mielessä. Jenkeissähän on kaikenlaisia hulluja ja aseita ja vaikka mitä. Joutuisin myös usein liftaamaan päästäkseni kaupunkiin ostamaan ruokaa, eli antautumaan täysin vieraiden ihmisten kyydittäväksi, luottamaan heihin.

Pian sain kuitenkin todeta, että Ameriikassakaan ei tarvitse pelätä ihmisiä. Erämaassa, vuorilla ja metsissä tapasin ainoastaan vaeltajia, joista osa oli päiväretkellä ja osa pitkällä vaelluksella, kuten minäkin. Ei yhtäkään epämiellyttävää kohtaamista. Edes vastaan tulleet metsästäjät jousipyssyineen eivät olleet pelottavia. Liftatessa minut otti kyytiin toinen toistaan ystävällisempiä ihmisiä, joiden avuliaisuus oli vertaansa vailla. Ei yhtäkään epäilyttävää kyyditystä. Melko pian sain siis pyyhkiä tämän pelon pois listalta ja jatkaa vaellustani sydän ja mieli avoinna uusille kohtaamisille.

ELÄIMET

Mites ne eläimet sitten. Suomessa ei mielestäni ole mitään, mitä metsässä pitäisi pelätä (paitsi ehkä punkit). Karhua en ole kotimaassa kohdannut koskaan, vaikka olen ikäni liikkunut metsissä. Uudessa-Seelannissa ei myöskään ollut mitään pelottavia eläimiä, lähinnä ärsyttävää oli joskus opossumien öiset karkelot teltan ympärillä. Yksi Weka-lintu tuli kyllä telttani hyttysverkon läpi ja söi aamiaismyslini minun nukkuessa tyytyväisenä korvatulpat korvissa, mutta sekään ei ollut ihmislihan perässä.

Yhdysvaltoihin lähtiessä jouduin taas miettimään tätä pelkoa uudestaan. Siellä olisi karhuja, jotka olisivat kiinnostuneita, ei minusta, mutta maukkaista retkieväistäni. Pitäisi opetella ripustamaan ruokasäkki puuhun nallen ulottumattomiin ja joillain alueilla kantaa karhukanisteria ruokia varten. Olisi myös puumia. Ja ne ovat lihansyöjiä, jotka saattavat hyökätä myös ihmisen kimppuun.

Ensimmäisen karhuni kohtasin Washingtonissa, kun olin ollut vaelluksella vajaan viikon. Se oli parin sadan metrin päässä minusta, otti tassut alleen heti minut nähdessään ja häipyi metsikköön. Sinä iltana ripustin ruokasäkkini erityisen huolellisesti. Puumia en nähnyt, vain tassun jälkiä pölyisellä polulla. Mutta olen varma, että ne näkivät kyllä minut.

Käärmeitä tapasin PCT:llä hyvin vähän. Kalkkarokäärmeitä en yhtäkään, todennäköisesti siksi, että olin aavikko-osuudella syksyllä, jolloin käärmeet eivät ole enää niin aktiivisia. Isoja hämähäkkejä ja skorpionejakin näin, mutta nekään eivät hyökänneet kimppuuni vaan poseerasivat kiltisti kameralle.

LUONNONVOIMAT

Luontoäiti näyttää mahtinsa joskus hurjilla tavoilla, jotka metsässä tai varsinkin vuorilla ollessa voivat olla jopa hengenvaarallisia, jos ei tiedä kuinka suojautua. Minulle suurin pelko liittyy jokien ylityksiin. Uudessa-Seelannissa olin lähellä joutua virran viemäksi, se on saanut varovaiseksi. Yksi syistä kävellä Pacific Crest Trail pohjoisesta etelään, eikä toisin päin kuten suurin osa vaeltajista, oli reitillä olevat jokien ylitykset. Pelko ei ole turha; 2017 kaksi yksin vaeltavaa naista kuoli Sierran vuoristossa jokea ylittäessään. Pohjoisesta etelään kävellessä lumien sulamisvedet olivat virranneet alas vuorilta ja ajat sitten, eikä Sierralla ollut yhtäkään vaarallista ylitystä, koska olin siellä syksyllä.

Ukkonen, lumimyrskyt ja kovat tuulet voivat pistää vaellussuunnitelmille stopin. Kannattaa opetella tulkitsemaan sääennusteita ja tietenkin myös taivaalla näkyviä merkkejä sään kehittymisestä. Jos huono sää epäilyttää, kannattaa odottaa, että se menee ohi. Ennen lähtöä ota selvää, mitkä ovat kyseisellä alueella todennäköiset riskit ja kuinka voit ne parhaiten välttää.

LOUKKAANTUMINEN

Tämä on ihan aiheellinen pelko, mutta tähän voi vaikuttaa eniten itse hyvällä suunnittelulla ja oman kehonsa kuuntelemisella. Ei pidä lähteä kävelemään ensimmäisinä päivinä liian pitkiä matkoja ja hankkia näin itselleen rasitusvamman. Katso mihin astut ja jos joku paikka näyttää liian vaaralliselta, tutki voitko kiertää sen tai odota vaikka, että paikalle tulee muita ja voitte ratkaista pulman yhdessä.

Itse kannan mukanani Garminin inReach Explorer-satelliittipaikanninta, jolla voin hälyttää apua jos loukkaannun, tai jos vaikka joku muu tarvitsee apua. On myös tärkeää, että joku tietää missä olet ja milloin sinusta pitäisi seuraavan kerran kuulua jotain.

Asioita kun tekee ja harrastaa, on aina mahdollista että jotain sattuu. Se on vain hyväksyttävä ja pyrittävä minimoimaan riskit. Matkavakuutus on hyvä olla, sehän kun on voimassa yleensä heti kun on 150 km päässä kotoa, eli myös kotimaassa.

EPÄONNISTUMINEN

Mitä jos en jaksakaan? Mitä jos jotain menee pieleen ja joudun tulemaan maitojunalla kotiin?Varsinkin pitkillä vaelluksilla voi sattua vaikka mitä, matka voi tyssätä mitä yllättävämpiin vastoinkäymisiin. Oli se sitten mitä tahansa, pitää osata myös luovuttaa ajoissa, ennen kuin sattuu jotain vakavampaa. On ihan sama mitä muuta ajattelevat reissun keskeytyksestä, jos olet itse sitä mieltä, että teit sen painavista syistä. Tälle pelolle ei pidä antaa periksi, jos ei yritä, ei voi myöskään onnistua!

ROHKEUS

Olen tullut siihen tulokseen, että rohkeuteni lähteä pitkille vaelluksille yksin tulee siitä, että luonto tuntuu minulle kodilta. Se on turvallinen ympäristö, johon olen tottunut ja jossa tiedän miten homma toimii. Kaupungeissa on yleensä paljon enemmän pelättävää kuin erämaassa. Uskon myös, että kaikella mitä tapahtuu, on tarkoitus. Siksi otan avosylin vastaan kaiken, mitä universumilla on minulle tarjota. Ainakin tähän mennessä sellainen asenne on kannattanut, olen todella kiitollinen kaikesta mitä olen saanut kokea ja nähdä.

Tämän kirjoituksen aiheena pitäisikin siis olla ei pelko, vaan rohkeus. Lähde rohkeasti kohtaamaan pelkosi, pienin askelin. Pelkoja ei tarvitse yrittää kokonaan unohtaa, vaan niiden kanssa voi opetella elämään. Pieni pelko ja jännitys pitää mielen valppaana. Rohkeutta on se, että lähtee ja tekee asioita peloista huolimatta!