Grande Finale

Päivä 44, 10.11.2019, Tinsang La - Last Resort

Viimeinen vaelluspäivä!!! Aamulla työnsin pääni ulos huurteisesta teltasta ja näin sinisen taivaan! Illalla oli niin sankka sumu, ettei oikein ollut käsitystä mitä ympärillä oli, mutta nyt näin maiseman ja myös sen harjanteen, mitä pitkin meidän olisi pitänyt jatkaa solasta eteenpäin. Noin 500 metriä leiriä korkeammalla. Karttaa tutkittuamme päätimme yrittää reitille vähän edempänä, jossa harjanne madaltuu, ettei tarvitsisi kiivetä niin paljon takaisin ylöspäin.

Läheisten rakennusten luota löytyi paikallinen, jolta Sonam varmisti, että suunta on oikea. Kiipesimme noin 300 metriä harjanteelle, sieltä löytyi jonkunlainen tie. Ei siellä autolla voisi ajaa, mutta kävely onnistui. Kaukana alhaalla näkyi Bhote Koshi-joen laakso, jossa päämäärämme Last Resort sijaitsee. Sinne oli vielä pitkä matka, arvioni mukaan noin 25 kilometriä. Onneksi se oli alamäkeä.

Joitakin kilometrejä pääsimme mukavasti tietä pitkin, kunnes se tuntui kääntyvän ihan väärään suuntaan. Kartat ja kännykkäsovellukset esille, tie oli kuitenkin niin uusi ettei sitä näkynyt kummassakaan. Suunnistusta hankaloitti metsä. Vaikka olimme harjanteella, sieltä oli todella vaikea nähdä mihinkään. Löysimme kuitenkin polun, joka meidän mielestämme meni oikeaan suuntaan. Eteenpäin, sanoin mummo lumessa!

15 minuutin päästä polku lähti kuitenkin kääntymään väärään suuntaan ja nousemaan ylöspäin. Meidän pitäisi mennä alaspäin! Eli takaisin tielle ja uusi yritys toisella polulla. Taas pääsimme jonkun matkaa eteenpäin, kunnes paljon kuljetun näköisenä alkanut polku hiipui pienemmäksi ja lopulta hävisi kokonaan. Yritimme vähän aikaa etsiä taas uutta polkua, mutta mitään ei löytynyt. Pysähdyimme ylempää harjanteelta valuvan pienen puron varrelle ja kaivoimme taas kartat ja kännykät esille. Tämä oli siis uutta seutua myös Sonamille, joten hänestäkään ei tässä kohtaa ollut oikein apua. Päätimme luovuttaa oikean GHT-reitin etsimisen kanssa ja sen sijaan lähteä seuraamaan puroa alaspäin, kartassa laakson pohjalla näkyi tie. Puroa seuraamalla siis päätyisimme (toivottavasti) ennemmin tai myöhemmin sinne.

Pääsimmekin hyvän matkaa eteenpäin, kunnes tulimme kohtaan, jossa puro katosi jyrkänteen reunan ylitse putouksena, eli siitä ei päässyt jatkamaan. Yhtäkkiä jyrkän laakson vastakkaiselta puolelta kuului huhuilua. Ketään ei näkynyt, mutta ääni kuului. Sonam huhuili takaisin ja kysyi tietä. Edelleenkään ketään ei näkynyt, mutta ääni puskasta neuvoi ilmeisesti oikeaan suuntaan, koska Sonam lähti määrätietoisen näköisenä nousemaan rinnettä ylös. Eli juuri kun olimme päässeet laskeutumaan alaspäin oikeaan suuntaan, oli taas kiivettävä ylemmäs. Oli niin turhauttavaa nousta ylemmäs, kun tietää että pitäisi olla menossa ihan toiseen suuntaan. Rinne oli kuitenkin niin jyrkkä ja viidakko tiheä, ettei siitä voinut lähteä mistä hyvänsä oikomaan alas. Tarpeeksi kiivettyämme rinteestä löytyi kuin löytyikin alaspäin menevä polku. Melkein juoksin sitä alas, ihan kuin se lakkaisi olemasta jos en olisi tarpeeksi nopea. Frank jäi jälkeen, hän tuntui olevan todella väsynyt ja meidän tahti taisi tosissaan olla hänelle liikaa. Mutta kukaan ei ollut käskenyt häntä seuraamaan meitä. Jos muistatte matkan alussa kun tapasimme hänet, hän teki selväksi ettei koskaan maksa vaelluslupia eikä varsinkaan palkkaa opasta. Kummasti tuntui nyt oppaan seura kelpaavan.

Alamäki jatkui ja jatkui, minullakin alkoi jaloissa tuntua viime päivien rasitus. Yhtäkkiä metsä sylkäisi meidät nurmikkoiselle aukiolle, jossa seisoi pressuista kyhätty maja. Majan edustalla istui kaksi pientä lasta lautaset käsissään ja vieressä nainen kirnusi voita. Kaikkien vaatteet ja naamat olivat suttuisia, majan edustalla loikoili myös ainakin parikymmentä vuohta. Heitin repun pois selästä ja istuin kivelle, Sonam teki samoin ja alkoi jutella naisen kanssa. Saimme ilmeisesti taas uusia ohjeita reittiä varten. Frank tuli myös paikalle kymmenen minuuttia myöhemmin ja istui huokaisten alas. Majasta kuului parkaisu, nainen kävi hakemassa sieltä vielä yhden lapsen ja jatkoi kirnuamista housuton poika sylissä.

Kun olimme lähdössä jatkamaan matkaa muistin Murmelin! Pehmolelun, jota oli kannettu koko reissu mukana. Jossain vaiheessa sovimme Sannin kanssa että loppumatkasta Murmeli voitaisiin lahjoittaa jollekin lapselle. Tämä olisi juuri oikea paikka jättää se! Kävin ojentamassa Murmelin itkevälle pojalle, joka ei ehkä ollut koskaan nähnyt pehmolelua ja hämmentyi. Ainakin itku loppui ja nainen ilahtui lahjasta. Otin heistä kuvan ja vilkutin hyvästiksi.

Vielä puolisen tuntia seikkailimme viidakossa poluilla jotka vain yhtäkkiä katosivat, kunnes vihdoin löysimme tien. Tietä seuraten löytyi ensimmäinen kylä ja sieltä kauppa, josta käytiin hakemassa kokikset ja keksejä. Minulla ei nimittäin ollut enää mitään ruokaa jäljellä, viimeiset Clif Barit oli syöty jo aamupäivällä. Olo parani heti kun sain sokeria, vasta nyt tiesin varmasti, että pääsemme vielä tänään perille Last Resortiin. Paikalliset katselivat meitä huvittuneina kun ahmimme kookoskeksejä kaksin käsin ja huuhtelimme ne alas limpparilla. Kylästä oli matkaa Last Resortiin vielä vajaa kymmenen kilometriä, mutta se oli alamäkeä. Ja tietä. Viimeiset kilometrit tuntuivat todella pitkiltä, mutta viiden jälkeen iltapäivällä astelimme vihdoinkin Bhote Koshin ylittävää riippusiltaa pitkin Last Resortiin.

Todella kuuman suihkun jälkeen nautimme herkullisen illallisen ja yhdet oluet. Tämän kummempiin juhlallisuuksiin ei kellään meistä ollut energiaa, ennen yhdeksää illalla kömmin safaritelttaani ja nukuin oikein makoisasti. Aamulla hyvästelimme Frankin, joka jatkaisi vaellustaan Great Himalaya Trailillä, ja lähdimme bussilla Kathmanduun.

Murmeli jäi asumaan tämän perheen luokse

GHT-vaelluksen ensimmäisen osan päätepiste Last Resortin riippusillalla

Last Resortiin olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa

Tervetuloa keitaaseen