Viime vuonna juoksemani NUTS 300 polkujuoksukisan innoittamana ilmoittauduin jo viime syksynä Swiss Peaks 660 vuorijuoksukilpailuun, kun se järjestettäisiin ensimmäisen kerran. Kisa ei mennyt ihan toiveideni mukaan, mutta upea kokemus se oli keskeyttämisestä huolimatta. Tässä siis kisaraportti Sveitsistä!

Valmistautuminen

Swiss Peaks 660 kisaan ei noin vain ilmoittauduttu, vaan sinne piti täyttää hakulomake. Pääsyvaatimuksena oli tosin vain yksi maaliin asti päästy vähintään 300 km kisa ja sehän minulta löytyi. Hakemuksen lähettämisen jälkeen meni noin 1,5 kk että sain sähköpostiini hyväksymiskirjeen. Maksoin kisamaksun (noin 1500 euroa) ja siitä se valmistautuminen alkoi. Minulla ei ole valmentajaa eikä varsinaisesti mitään suunnitelmallista treeniohjelmaakaan. Ainoat muutokset mitä tein aikaisempaan verrattuna oli se, että keskitalvelle lisäsin kuntosalitreeniä ja kevättalvella kun aloin juosta enemmän, tein aikaisempaa useammin mäkivetoja ja muita kovempitehoisia harjoituksia. Näitä olin tehnyt aikaisemmin hyvin vähän. Maaliskuun lopulla olin Italiassa pari viikkoa, siellä keräsin ensimmäisellä viikolla nousumetrejä Amalfin rannikon jyrkillä rinteillä, mutta toinen viikko menikin nilkan nivelsiteiden revähdyksen takia enemmän viininmaisteluissa ja hyvän ruoan syömisessä.

Heinäkuun vietin Ranskassa “fastpacking” vaelluksella, yrittäen myös juosta mahdollisuuksien mukaan. Seurasin Hexatrek-vaellusreittiä aloittaen Genevejärveltä Thonon-les-bainsistä ja ekstrana kiersin myös Tour de Mont Blancin. Kilometrejä tuli neljän viikon aikana yhteensä noin 600. Enemmänkin olisi ehtinyt, mutta halusin välttää rasitusvammat ja ylikuormittumisen tässä vaiheessa. Reissu oli erittäin hyvää treeniä kisaa ajatellen, vaikka itse juokseminen jäikin aika vähälle. Reppu painoi ruokineen kuitenkin usein aika paljon, joten siinä mielessä yhdessä paikassa majoittuminen ja treenilenkkien tekeminen pienellä repulla voisi olla järkevämpää, mutta myös kalliimpaa. Ranskan reissun ja itse kisan väliin jäi melkein neljä viikkoa, joten korkeuteen sopeutumisesta tuskin oli mitään jäljellä kisan alkaessa.

Swiss Peaks 660 kisakonsepti

Aikaisemmin Swiss Peaksin pisin kisamatka on ollut 360 km. Kun ilmoittauduin 660 km pitkään kisaan, sen konsepti oli vasta suunnitteluasteella ja tuntui asettuvan lopulliseen muotoonsa vasta kesän kynnyksellä. Meille kisaajille infoa tuli hyvin vähän ja vasta noin kuukautta ennen kisaa. Kisaajat lähtevät liikkeelle Le Bouveretista Genevejärven rannalta ja juoksevat merkkaamatonta reittiä Oberwaldiin, jonne on vähän reilu 300 km. Tällä välillä ei ole ollenkaan ajanottoa, eli matkaan käytetty aika ei vaikuta sijoitukseen millään lailla. 275 kilometrin kohdalla oli Fieschin lifebase, jossa juoksijoilla olisi täysi ylläpito saapumisesta siihen asti, että kaikki lähtevät yhtä aikaa puolilta öin lauantain (31.8.) ja sunnuntain välisenä yönä Oberwaldiin (noin 35 km), jossa olisi uusi startti 360 km kisaajien kanssa. Huoltopisteitä oli tällä ensimmäisellä etapilla vähän harvemmassa kuin 360-matkalla ja saimme myös vouchereita, joita sai käyttää matkalla olevissa vuoristomajoissa ruokaa ja majoitusta vastaan. Loppumatka mennään samaa reittiä kuin 360-kisaajat. Aikarajat on pitkänmatkalaisilta poistettu Eisteniin asti, mutta siitä eteenpäin samat aikarajat kuin muillakin.

Kisa alkaa

Saavuin Valaisiin kaksi yötä ennen kisan alkua. Majoituin Aiglessa aivan ihanassa B&B Edenissä ja ehdin tehdä sieltä käsin päiväretken 2300 metrin korkeuteen Tour d’Aille. Kaikki kisaeväät olin tuonut Suomesta ja pakannut valmiiksi pusseihin jokaiselle etapille omansa. Kisareittiin tuli vielä viime hetkellä jotain muutoksia, joten jouduin latailemaan gpx-reittejä kelloon vielä kisaa edeltävänä päivänä. Pätkin reitin lifebasesta lifebaseen, jotta osuudet oli helppo hahmottaa.

Lähtöpaikalla oli hyvä pöhinä päällä maanantaina 26.8. kun saavuin sinne. Ennen kisan alkua oli buffet-illallinen, joka syötiin aivan lähtöpaikan vieressä olevassa ravintolassa. Tutustuin Cristofiin ja Magdalenaan, jotka tunsivat toisensa Iditarod-kisasta (1000km kutsukisa Alaskassa talvella). Kuuntelin näiden todella kokeneiden kisailijoiden juttuja vaikuttuneena ja imin itseeni kaikki hauskat (=hullut) ideat maailman mielenkiintoisista kisoista.

Matkaan lähdettiin yhdeksältä illalla, juuri kun aurinko oli laskenut. Noin 160 kisaajan joukkio kiemurteli ensimmäistä reilun tonnin nousua suoraan Le Bouveretin kylästä ja pikkuhiljaa jono venyi kun nopeammat juoksijat jättivät meidät hitaammat pölypilveensä. Ensimmäinen yö meni loistavasti, askel tuntui kevyeltä ja kisajännitys purkautui vähitellen matkan edetessä. Ensimmäisellä huoltopisteellä Troistorrentissa (40,7 km) olin aamulla juuri ennen auringonnousua. Tarjolla oli kuumia ja kylmiä juomia, keittoa ja monenlaisia naposteltavia. Otin kengät pois ja rasvasin jalat vaselinilla, söin leipää, suklaata, banaania, minisalamia ja join kupin kahvia. Puolen tunnin tauon jälkeen jatkoin matkaa kohti seuraavaa 1300 metrin nousua. Yölläkin oli ollut niin lämmin että tarkenin ohuella pitkähihaisella, auringonnousun myötä lämpötila kohosi niin paljon että saapuessani Collongesin 64,4 km) huoltopisteelle oli jo aika kuuma. Täällä söin pasta-annoksen, join ainakin litran kokista ja kävin hetken huilimassa urheilusalin jumppapatjoilla nostaen jalat seinälle. Vielä ei kuitenkaan nukuttanut, joten aika pian jatkoin matkaa. Kylästä polku lähti suoraan ylämäkeen, johon aurinko porotti niin kuumasti, että välillä oli oikein huono olo sen takia. Kuumuus vie kyllä voimat nopeasti ja saa ainakin meikäläisellä vauhdin hidastumaan merkittävästi. Tämä nousu oli yli 2000 metriä ja matkalla oli onneksi yksi huoltopiste, jossa tosin suurin osa ruoista oli jo loppu. Sain nuudeleita ja kokista, joten olin tyytyväinen. Lämpötilakin alkoi laskea illalla ja sain siitä paljon lisää energiaa. Fenestralin solan (2454 m) ylitin juuri auringon laskiessa. 1200 metriä alempana Ovronnazissa (85,7 km) odotti ensimmäinen lifebase. Pimeä alamäki tuntui loputtomalta ja jomotus jaloissa oli kova kun pääsin perille. Suihku, ruokaa ja nukkumaan! Viiden kilometrin päässä lifebasesta alkoi luonnonsuojelualue, jonne ei saanut mennä yöllä, joten nukuin noin neljä tuntia ja lähdin uudelleen liikkeelle viideltä aamulla.

Saisinko kunnon ruokaa, kiitos!

Luonnonsuojelualue oli todella kaunis ja polku juostavaa monin paikoin. Jalkojen jomotus oli levona aikana helpottanut, joten askel tuntui kevyeltä. Tapasin Magnuksen ruotsista ja hölköttelimme samaa matkaa seuraavalle huoltopisteelle, joka oli Debrorencen vuoristomajalla (101,9 km). Täältä piti saada lämmintä ruokaa ja nälkä olikin jo aikamoinen. Siksi pettymys oli iso kun sain eteeni kipon jossa oli kolme peukalonpään kokoista keitettyä perunaa (kylmiä), pari palaa kesäkurpitsaa ja köntti lihaa. Lihaa en halunnut syödä, joten lahjoitin sen Magnukselle. Mutta siis kesäkurpitsaa? Eihän siinä ole urheilijalle oikein mitään (ei edes makua), paitsi nestettä koska se oli aika vetistä. Yritin täyttää vatsaani suklaalla, sipseillä ja leivällä ja jatkoin matkaa. Energiat oli selvästi vähissä, koska seuraava ylämäki tuntui todella raskaalta ja pidin monta taukoa yrittäen tankata enemmän kaloreita. Ylhäällä hikoilu palkittiin, siellä nimittäin aukeni aivan erilainen maisema, jonka muodosti valkoinen kalkkikiviylänkö. Punavalkoiset reittimerkit oli maalattu kallioon, eikä varsinaista polkua ollut. Maisemat oli upeat, ylänkö oli yli 2000 metrissä. Seuraavalla huoltopisteellä (Hotel du Sanetch 116,1 km) jouduin ottamaan liha-annoksen, koska ainoa lämmin ruoka oli pasta bolognese enkä halunnut pelkkää kuivaa pastaa joka oli ainoa vaihtoehto kasvissyöjille. Huoltoihmiset olivat kyllä todella ystävällisiä ja avuliaita, mutta usein eivät puhuneet englantia ollenkaan eivätkä oma-aloitteisesti ottaneet kontaktia jos et puhunut ranskaa.

Pastan ja illan myötä laskevan lämpötilan innoittamana nousin reippaasti seuraavaan solaan, jonka ylitin säkkipimeässä. Col des Audannes (2892 m) olikin vähän jännempi ylittää, jyrkkiin kohtiin oli viritetty köysiä ja tikkaita, välillä polku oli hyvin kapea ja vieressä oli jyrkkä pudotus pimeyteen. Oman lamppuni valokeilan lisäksi näin vain kaukana laakson pohjalla näkyvät valot. Oli ehkä ihan hyväkin, etten nähnyt kuinka kauaksi tästä olisi tippunut, jos jalka lipeäisi. Solan toisella puolella olin onnellinen kunnollisesta lampusta (Petzl Nao RL), reitti oli nimittäin merkitty tolpilla, jotka olivat aika kaukana toisistaan, eikä polkua ollut. Saapuessani Cabane des Audannesin vuoristomajalle (127,7 km) söin vähän ja kömmin saman tien makuusaliin nukkumaan. Unet jäi kyllä vähiin, koska salissa oli useampi kovaääninen kuorsaaja ja minulla meni nenä tukkoon heti kun menin makuulle. En osaa oikein nukkua jos en voi hengittää nenän kautta, varsinkaan nyt kun suuta kuivaa jo valmiiksi. Olin siinä pyöriessä kuullut kun useampi lähti jatkamaan matkaa ennen minua ja kun hiivin alakertaan joskus neljän maissa aamuyöllä, aamupalapöytä oli tyhjennetty täysin. Ainoa mitä löysin, oli kuuma vesi ja maustamatonta jogurttia. Seuraavaan huoltopisteeseen olisi melkein 20 kilometriä, mutta ei auttanut muu kuin lähteä taas nälkäisenä matkaan. Onneksi minulla oli omia eväitä jonkun verran. Olin kuullut paljon kehuja Swiss Peaksin ruokahuollosta, mutta tähän mennessä en kyllä ollut saanut vielä mitään, mikä olisi ansainnut erityisiä kehuja.

Huoltoapu saapuu

Saapuessani Cabane de Violettesille olin niin nälkäinen ettei ajatus oikein enää kulkenut, kun minulta kysyttiin mitä haluan syödä. Majan henkilökunnan tarjoamat vaihtoehdot eivät oikein houkutelleet, joten kysyin varovasti, olisiko mahdollista saada munakas? Ja olihan se! Sain jättimäisen munakkaan, jonka hotkaisin ennätysvauhtia ja päälle kumosin cappuccinon. Kiitos vuoristomajan väelle! Matka jatkui alamäkeen, jossa ei ollut minkäänlaista polkua vaan jouduin seikkailemaan todella jyrkällä nurmikkoisella rinteellä, joutuen välillä laskemaan sitä takapuolellani etten kaatuisi. Tätä kohtaa ei reittisuunnittelija ollut kyllä tarkistanut, eikä tämä ollut ainoa kerta kun reittivalinta oli aivan älytön ja typerä, vähän matkan päässä olisi ollut ihan hyvä polku joka meni samaan suuntaan. Keskipäivällä korkea lämpötila yhdessä vatsassa painavan jättimunakkaan kanssa hidastivat tahtia tehokkaasti. Ennen Albinen ( 164 km) huoltoa oli taas sekoilua reitin kanssa, kun se oli laitettu kulkemaan tunnelin läpi, joka näytti hylätyltä ja suljetulta. Pyörin kauan tunnelin suulla, kunnes totesin että reitin on pakko mennä sitä kautta. Tunnelissa ei ollut valoja ja se oli aika pitkä, usko meinasi loppua kun otsalampun kanssa kuljin pimeässä eikä ollut mitään tietoa miten pitkä tunneli on.

Albinen huollosta lähdin samaa matkaa ranskalaisen juoksijan kanssa ja menimmekin melkein koko yön samaa matkaa. Instagram-tuttuni sveitsiläinen Lea oli luvannut tulla parina päivänä apujoukoiksi kisaan ja hän olikin minua vastassa Stegin kylässä, kun saavuimme sinne ranskalaisen kanssa vähän ennen puoltayötä torstai-iltana. Lea toi minulle avaavan nenäsumutteen, että saisin nukuttua, ja lupasi tulla seuraavana päivänä St Germanin huoltopisteeseen. Yö oli taas tosi lämmin, ohut pitkähihainen riitti hyvin. Puin fleecen päälleni vain silloin, kun oli pakko ottaa nokoset polun varrella. Jouduin tekemään tämän kahteen kertaan yön aikana, kun silmät eivät vain enää pysyneet auki. On ihmeellistä, miten 10 minuutin unet piristävät! Osaisinpa ottaa sellaisia arjessakin. Yön aikana ääneni hävisi ja yskin paljon, keuhkoissa ei ollut kaikki hyvin.

St Germanin lifebaseen (202,5 km) saavuin aamupäivällä ja Lea oli jo siellä odottamassa. Hän hoiti laitteiden latauksen sillä aikaa kun minä yritin löytää jotain syötävää. Vapaaehtoisia oli vain muutama ja heitä ei tuntunut kiinnostavan minun tarpeeni ollenkaan, kukaan ei kysynyt olisinko halunnut lämmintä ruokaa, joten jäi vähän epäselväksi olisiko sellaista ollut saatavilla. Söin leipää, sipsiä ja suklaata, kuten monella muullakin huoltopisteellä. Kävin suihkussa ja vaihdoin vanhat Hoka Tectonit uudempiin, koska vanhoissa oli kantapäät sisäpuolelta rikki ja ne olivat alkaneet hangata. Lähtiessä huomasin että joillekin tuotiin jostain pasta-annoksia, eli ilmeisesti sellaista olisi saanut jos olisi tajunnut joltain kysyä. Pelkkä pasta tomaattikastikkeella ei kuitenkaan houkutellut, joten jatkoin matkaa. Se oli ehkä virhe, koska seuraavaan huoltopisteeseen oli 28 km ja noin 2200 nousumetriä eikä matkalla ollut mitään mistä olisi saanut ruokaa. Päivä oli taas todella kuuma ja täytin vesipulloja jokaisella hanalla mitä ohittamissani kylissä näin. Ihmeen hyvin jaksoin kuitenkin nousta pitkän ylämäen Belalpin kylään, jossa Lea oli taas jo odottamassa kun saavuin auringonlaskun aikaan. Täällä sain parhaan aterian koko kisassa, se tarjoiltiin Hamilton Lodgessa. Tässä vaiheessa yskäni oli aika paha, puhuminen ilman yskimistä oli mahdotonta ja keuhkoista puski kelta-vihreää limaa. Päätin nukkua pari tuntia ja se teki kyllä hyvää. Jatkoin matkaa puolen yön paikkeilla, mutta jouduin parin tunnin päästä ottamaan taas nokoset polun varrella. Nousu Bettmeralpiin tuntui hankalalta, yskin niin kovasti että pelkäsin oksentavani. Lea oli tuonut minulle lääkettä joka irrotti limaa keuhkoista, se auttoi vähän, mutta silti lima tuntui välillä jäävän jumiin henkitorveen ja se teki hengittämisestä hankalaa. Auringon noustessa pääsin kuitenkin perille Bettmeralpin huoltopisteelle (252,7 km) vain huomatakseni, ettei sielläkään ollut enää mitään muuta ruokaa jäljellä kuin leipää. Onneksi Lealla oli vaikka mitä evästä mukana, hän jakeli niitä anteliaasti myös muille juoksijoille, jotka olivat pettyneitä huollon ruokatarjontaan. Huoltopisteen vapaaehtoiset olivat ilmeisesti nukkumassa, koska ketään ei näkynyt missään. Kävin taas ottamassa puolen tunnin torkut, söin Lean eväitä ja jatkoin matkaa. Tästä oli Fieschiin enää 21 km, siitä kyllä selviäisin vaikka olisi mikä kuolemantauti päällä. Mutta ensin olisi noustava 2700 metriin ja sieltä kipitettävä alas loputtomalta tuntuva 1700 metrin alamäki. Matkalla rupattelin muun muassa kiinalaisen ja amerikkalaisen kilpakumppanin kanssa, nämä juttutuokiot aina piristää kummasti!

Vain noin 3 kilometrin päässä Fieschistä (273,4 km) meinasin hyytyä yhteen pieneen ylämäkeen, kun en saanut enää henkeä. Olin jo melkein soittamassa apua, mutta hengenahdistus meni onneksi ohi kun istuin hetkeksi kivelle hengittelemään. Pääsin ylämäen ylös hitaasti raahustamalla, sen jälkeen olikin onneksi tasaista ja lisää alamäkeä. Fieschiin saavuin kolmen maissa iltapäivällä, eli 9 tuntia ennen kuin sieltä pitäisi lähteä jatkamaan matkaa. Nopeimmat juoksijathan olivat olleet Fieshissä jo ainakin vuorokauden ja jossain haastattelussa 660-kisan voittaja Victor Richard sanoikin että ensimmäisellä osuudella hän nukkui joka yö 8-10 tunnin unet. Toista se on meille hitaammille, jotka ehtivät nukkua tunnin siellä toisen täällä. Victor muuten päihitti myös kaikki 360 km juoksijatkin.

Keskeytys

Etsin käsiini lifebasen sairaanhoitajan, joka ei puhunut lainkaan englantia. Kommunikoimme google-kääntäjän avulla ja hän tekstaili havainnot lääkärille. Minulta mitattiin happisaturaatio, joka oli ihan hyvä, mutta ei edes kuunneltu keuhkoja. Sain pari parasetamolia ja kehoituksen levätä. Onneksi törmäsin pihalla Cristofiin ja Magdalenaan, jotka olivat olleet Fieschissä jo edellisestä illasta asti. Kerroin heille voinnistani ja Magdalena sanoi olevansa lääkäri. Hän nosti paitaani, painoi korvansa selkääni ja käsi hengittää syvään. Rahinan ja kelta-vihreän liman perusteella Magdalena arveli sen olevan keuhkoputkentulehdus. Päätin keskeyttää kisan. Toinen puolisko olisi aikarajoiltaan tiukempi, enkä mitenkään voisi lähteä ylös tällaisilla keuhkoilla. Kotona en tässä tilassa poistuisi peiton alta laisinkaan. Siispä muiden lähtiessä jatkamaan matkaa puolilta öin kohti Oberwaldia ja uutta starttia, minä jäin Fieschiin nukkumaan. Keuhkoissa tuntui olevan säkillinen soraa, niin kauhea rahina sieltä kuului. Tiesin tehneeni oikean päätöksen, vaikka se harmittikin tosi paljon kun muuten tunsin oloni vahvaksi.

Swiss Peaks-organisaation ongelmat

Swiss Peaksin kisaa oli kehuttu, joten oli yllättävää miten paljon ongelmia järjestelyissä oli tänä vuonna. Mahtoiko 660-kisan lisääminen muiden matkojen lisäksi olla liian iso haaste? 660 facebook-ryhmässä on jälkeen päin ollut paljon keskustelua ja palautetta ongelmista. Moni on ollut tyytymätön ja kokenut, etteivät saaneet rahalleen vastinetta. Ruokaa ei ollut riittävästi, lepopaikkoja ei ollut kaikille tarpeeksi, usein huoltopisteitä oltiin jo alettu purkaa ennen kuin hitaimmat kisaajat olivat edes saapuneet (ja monta tuntia ennen aikarajaa). Vapaaehtoiset olivat usein väsyneitä ja epäystävällisiä, kokonaisia huoltopisteitä puuttui koska vapaaehtoisia ei ollut tarpeeksi. Reittiä muutettiin kesken kisan eikä tästä tiedotettu kisaajille mitenkään ja osa meni vanhaa, osa muutettua reittiä. Merkatulla reitillä reittimerkit kerättiin erään kilpailijan edeltä pois ja se johti kisaajan eksymiseen ja myöhästymiseen aikarajasta. Tällainen toiminta ei anna kovin hyvää kuvaa järjestäjistä, kisaajien turvallisuuden pitäisi kuitenkin olla se tärkein asia! 660-kisaajista, joita lähti liikkeelle noin 160, maaliin pääsi 57. Veikkaisin että numero olisi aika paljon isompi, jos esimerkiksi ruokaa olisi ollut tarpeeksi ja ensimmäinen osuus paremmin suunniteltu sekä aikarajoja helpotettu toiselle osuudelle. Ymmärrän, että ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta, mutta 1500 euroa on paljon rahaa koekaniinina olemisesta huonosti järjestetyssä tapahtumassa. Koin myös että paljon infoa jäi saamatta koska en osaa ranskaa. Hyvin harva vapaaehtoinen osasi (tai ei vain halunnut) puhua englantia ja tuntui että jäin siksi usein ilman apua/huomiota. Puhumattakaan siitä, että 660 kilometriä pitkän kisan pituus olikin sitten reilusti yli 700.

Reissusta jää kuitenkin myös paljon positiivisia muistoja, kaikesta huolimatta! Tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen vuorikisani, mutta ei varmasti viimeinen. Opin paljon ja seuraavalla kerralla olen taas monessa asiassa viisaampi. Olin tyytyväinen omaan kisaani kunnon puolesta, jaksoin hyvin eikä jalkojen tai vatsan kanssa ollut ongelmia. Korkeudesta ei myöskään aiheutunut minkäänlaista harmia. Kuumuus päivällä on minun akilleen kantapääni, se hidasti menoa kaikkein eniten. Ei siis varmaan tarvitse suunnitella mitään aavikkokisoja, tuupertuisin sinne varmasti heti ensimmäisenä päivänä. Muut kansainväliset kisaajat olivat mahtavia, yhteishenki ja samanhenkisiin ihmisiin tutustuminen on tällaisissa kisoissa on kyllä parasta.

Varusteet toimivat hyvin, minulla oli siis kaksi paria Hoka Tecton x 2:ia ja varmuuden vuoksi yhdet Topo Mountain racerit. Reppuna Salomon Cross Season 15 oli loistava, juuri sopivan kokoinen tällaiseen kisaan. Lisäksi käytin Salomonin juoksuvyötä lähinnä puhelimelle, sille ei oikein ollut repussa paikkaa kun etutaskut olivat täynnä evästä. Sain Petzl Nordicilta kisaan otsalampun, johon olin tosi tyytyväinen, Petzl Nao RL oli riittävän tehokas ja akut kestivät hyvin. Lamppu on tosi kevyt (145 g) ja pysyy hyvin paikallaan juostessakin. Jos varusteista tai mistä vain kisaan liittyvästä on jotain kysyttävää, vastaan mielelläni