White Pass - Cascade Locks, 7 päivää: 25*30,7*40,5*43,8*42*33*24 km =239 km

Lepo- ja huoltopäivä Packwoodissa tuli hyvään väliin, en ollut käynyt suihkussa tai pessyt pyykkiä kymmeneen päivään. Hotel Packwoodin emäntä oli avulias ja ystävällinen, suurin osa hotellin vieraista taisi olla vaeltajia. Jaoin pienen huoneen Kasian kanssa, käytävällä oli kaksi isoa kylpyhuonetta, joista löytyi saippuat ja shampoot. Jouduin pesemään itseni saippualla pariin kertaan, ennen kuin viemäriin valuva vesi oli puhdasta.

Kylän pubia oli kehuttu, tai lähinnä sen ruokaa, joten kävimme siellä sekä lounaalla, että illallisella. Ruoka oli erinomaista sekä olut kylmää ja märkää. Illalla pubin takapihalla soitti bändi, jonka nimestä en koskaan saanut selvyyttä. Hyvin amerikkalainen tunnelma joka tapauksessa, sellaista kantrin tyyppistä.

Aamun otimme rennosti käymällä aamupalalla tien toisella puolella olevassa kahvilassa. Vielä viimeiset ruokaostokset ja huoneen luovutus. Juuri kun olimme tekemässä lähtöä, Amanda ja Frank saapuivat paikalle! Istuimme vielä tunnin hotellin terassilla vaihtamassa kuulumisia Amandan kanssa. Seuraava etappi White passista Cascade Locksiin Washingtonin ja Oregonin rajalla on noin 240 kilometriä. Olen pakannut mukaan 8 päivän ruoat, tosin tuskin siihen ihan niin kauan menee. Solasta reitti nousee heti alkuun melkein kahteen tuhanteen metriin Goat Rocks Wilderness- nimiselle alueelle. Olen odottanut tätä innolla, alue on kuulemma Washingtonin hienoimpia!

Olen leiriytynyt noin 1800 metrin korkeuteen, myös Kasia, Worm, Dee ja Mouse ovat samassa leirissä. Aamulla nousemme Washingtonin PCT:n korkeimmalle kohdalle, Knife Edge-harjanteelle. Vaellustuttuni Te Araroalta, Erin "Wired" Saver laittoi minulle viestiä, hän telttailee harjanteen eteläpuolella ystävänsä kanssa ja aikoo nousta harjanteelle huomenna, kohtaamme siis taas polulla! Viimeksi näin Erinin Nepalissa, kun hän oli kävelemässä Great Himalayan Trailiä.

Heräsin jo viideltä ja kuulin Kasian rapistelevan omassa teltassaan. Sininen taivas lupaili taas hienoa päivää, kuudelta olimme jo liikkeellä. Polku lähti heti nousemaan jyrkästi Knife Edge-harjanteelle, joka on noin 2100 metriä merenpinnan yläpuolella. Eteneminen oli hidasta, koska maisemat olivat upeat ja reitti jyrkkä sekä kivinen. Kuljin edellä ja näin jotain vilahtavan kiven koloon. Kurkistin kiven toiselle puolelle, sieltä minua tuijotti pörröinen murmeli. Se nousi kivelle katsomaan, ketkä hänen polulleen olivat tulleet mellastamaan. Bongasimme myös yhden vuohen, niitä pitäisi olla täällä paljon enemmänkin, onhan alue nimetty niiden mukaan; Goat Rocks Wilderness (vuohi kivien erämaa). Harjanteelta pystyi tekemään vielä ylimääräisen lenkin Old Snowy-vuorelle, joka kohosi polun vieressä 2400 metrin korkeuteen. Pitihän sinne päästä, juuri ennen huippua jätimme reput polun varteen ja kiipesimme viimeisen kivikkoisen pätkän huipulle. Ylhäältä näkyi kaikki kolme isoa tulivuorta; Mt Rainier jonka olimme jo ohittaneet, sekä edessä päin Mt Adams ja Mt St Helens. Worm, Dee ja Mouse saapuivat myös pian paikalle.

Ylhäällä tuuli sen verran, ettei siellä viitsinyt kovin kauaa istua. Alempana rinteessä huomasin tutun hahmon kiipeävän mäkeä ylöspäin, se oli Erin! Hän oli ystävänsä Julien kanssa nousemassa Knife Edge-harjanteelle päiväretkelle. PCT oli Erinin ensimmäinen pitkä vaellus ja ehdoton suosikki, joten hän sanoi olevansa innoissaan minun puolestani. Innoissani olen kyllä itsekin, Washington on kohta kuljettu, mutta sen jälkeen tulee Oregon ja kaikki hienot paikat siellä, sen jälkeen Kalifornia ja Sierran vuoristo sekä lopuksi aavikko. Nopean kuulumistenvaihdon jälkeen jatkoimme matkaa, hyttyset alkoivat kiusaamaan heti, kun vähän pysähtyi paikoilleen. Lämpötila oli noussut taas yli kolmeenkymmeneen, kuumuus tekee olon tosi veteläksi, en ole tottunut tällaiseen. Varsinkin kun repussa painoi viikon ruoat ja pari litraa vettä. Aamun ensimmäisiin viiteen kilometriin oli mennyt yli kolme tuntia, tosin siihen kannattikin käyttää aikaa, näitä maisemia tuskin näen toiste. Päivän loput 25 km tuntui loputtoman pitkiltä ja kuumilta. Pientä helpotusta toi pulahdus vuoristojärveen.

Leiripaikka oli metsässä pienen puron varrella, tein varmaan taas teltanpystytysennätyksen, kun hyttysiä oli niin paljon. Äkkiä varusteet telttaan ja itse perässä. Kymmeniä hyttysiä odottaa teltan verkon ulkopuolella, että menisin ulos. En mene.

Jos eilen tuntui että kilometrit oli tiukassa, niin tänään suorastaan liidin eteenpäin! Nukuin ihan älyttömän hyvät unet, eikä jalkoja pakottanut yhtään, vaikka ne vähän siltä tuntuivat ennen nukkumaanmenoa. Hieroin jalkaterät ja jalkapohjat Lohikäärmesalvalla, jonka olin saanut kaverilta ennen lähtöä Suomesta (kiitos Lissu!). Ilmeisesti tästä on apua, koska jalkojen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia.

Polku kulki melkein koko päivän metsässä, mutta aina silloin tällöin se nousi ylemmäs ja saimme ihailla upeaa Mt Adams tulivuorta, joka kohosi aivan polun vieressä. Hienoin hetki koko päivänä oli se, kun pulahdin taas vihreään, kirkasvetiseen vuoristojärveen, ja siellä kelluessa katselin ylös vuorenrinteille ja sen valkoisena hohtaville jäätiköille.

Kasian sääri oli turvonnut juuri kengän reunan yläpuolelta ja oli kipeä. Näyttäisi siltä, että hän joutuu seuraavana päivänä liftaamaan reitiltä pois, jos se ei yhtäkkiä yön aikana parane. Kasia halusi leiriytyä jo neljän maissa iltapäivällä, kun löytyi kiva paikka puron varrelta. Olimme kävelleet jo yli 30 km, mutta minulla oli vielä energiaa. Laitoin kuitenkin teltan pystyyn, ajattelin etten kehtaa jättää Kasiaa yksin, varsinkin jos tämä on hänen viimeinen päivänsä polulla. Puron varrella oli ihan älyttömästi hyttysiä, mutta telttaan ei voinut vielä mennä, koska sinne paistoi aurinko ja se oli kuin sauna. Sadevaatteita ei voinut pukea suojaksi, koska oli liian kuuma. Pyörin hetken tuskissani ympäri leiriä ja totesin sitten, että minun on pakko jatkaa matkaa. Kasia onneksi ymmärsi ja toivotti onnea matkaan.

Hyttyshelvetti helpotti heti kun pääsin taas polulle. Kävelin vielä noin puolitoista tuntia, kunnes lämpötila alkoi olla siedettävämpi ja löysin loistavan leiripaikan, josta oli hienot näkymät Mt Adamsille. Illalla kävi melkoinen tuuli ja huomasin vasta siinä vaiheessa pystyttäneeni telttani taas vanhan natisevan puun viereen. Onneksi se oli kallellaan ihan eri suuntaan, tuskin siis kaatuisi minun telttani päälle keskellä yötä. Tuulen ansiosta leirissä ei ollut hyttysiä ollenkaan, sain syödä illalliseni ihan rauhassa ulkona. Täysikuu paistoi yöllä niin kirkkaana, että uneksin olevani vanhassa asunnossani Mannerheimintiellä, jossa katuvalot paistoivat aivan ikkunani ulkopuolella, eikä pimeimpänäkään aikana ollut koskaan pimeää.

Laskeuduttuani Mt Adamsin rinteiltä alas, olen kävellyt kolme päivää metsässä. Päivät sulautuvat yhteen, koska ne ovat niin samanlaisia, jopa kuljetut kilometrimäärät ovat melkein samoja. Polku on ollut helppoa, olen kävellyt yli 40 kilometrin päiviä. Metsässä on onneksi myös varjoisaa, muuten olisi aivan liian kuuma tehdä yhtään mitään aktiivista. Yhden yön vietin Bear Laken eli Karhujärven rannalla. Kävi tuuri, eikä siellä ollut ketään muita. Paitsi hyttysiä. Oli ihanaa pulahtaa syvän vihreään viileään veteen pesemään pois päivän hiet ja pölyt, mutta sieltä poistuminen muistutti lähinnä sadan metrin aitoja, kun yritin juosta hyttysiä pakoon ja samalla pukea jotain päälleni. Toinen yö meni Panther Creekin eli Pantterijoen varrella, jossa koin myös iloisen yllätyksen! Saavuin sinne todella väsyneenä ja vastassa oli kaksi iloista naista, jotka nostivat kylmästä joesta minulle yhtä kylmän oluen! Se maistui uskomattoman hyvälle illallisperunamuussin kanssa.

Vasta muutama päivä sitten olin yli 2000 metrissä vuorilla, Panther Creek on vain reilut 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Yö siellä oli niin lämmin, etten tarvinnut makuupussia ollenkaan ja metsäkin oli ihan erilainen. Saniaiset ja sammaleiset puut muistuttivat minua Uuden-Seelannin viidakkomaisista metsistä.

Olen jotenkin onnistunut kadottamaan kaikki tutut ihmiset ympäriltä, ainoat ketä olen tässä parin päivän aikana nähnyt, ovat noin 70-vuotias Tock, joka on kävellyt PCT:n useampaan kertaan, ja aina vain palaa tänne. Uskomattoman ketterä tapaus noin iäkkääksi herraksi. "Yritän olla kävelemättä alle 40 km päivässä," hän sanoi. Toinen tuttu naama keneen törmään vähän väliä, on japanilainen "Watermelon" (vesimeloni). Mukava noin 30-vuotias mies, joka on ommellut reppunsa itse ompelukoneella.

Kolmantena metsäpäivänä nousin yli 900 metriin, laskeuduin alas 400 metriin kiivetäkseni taas tuhannen metrin korkuiselle kukkulalle. Kukkulan huipulta löysin kivan leiripaikan, josta näin joka suuntaan puiden latvojen yli ja vieressä kasvoi marjapuskia! Täällä on paljon pensasmustikoita, karhunvatukkaa sekä oransseja vadelman näköisiä marjoja. Nam! Tästä leiristä oli vielä 24 kilometriä Washingtonin ja Oregonin osavaltioiden rajalle, saavuin sinne puolenpäivän aikaan ja ylitin Columbia-joen Bridge of Gods-siltaa pitkin. Olen kävellyt koko Washingtonin osavaltion läpi! 814 kilometriä! Pidän täällä Cascade Locksissa lepopäivän, keho tuntuu tarvitsevan sitä. Postissa minua odottaa uusia varusteita, joista olen aika innoissani! Kerron niistä myöhemmin lisää.