Bridge Creek Camp - Stehekin - leiri @ 227 km. 4 päivää: 7,4*30,9*31,9*33,4 km

Bridge Creekin leirintäalueelta oli vain kahdeksan kilometrin kävelymatka tielle, josta pääsi bussilla Stehekinin kylään Chelan-järven rannalle. Kylään ei pääse kuin veneellä, vesitasolla tai kävellen. Bussi kuljettaa vaeltajia ja vierailijoita reilun 16 kilometrin tienpätkällä. Kyyti polulta kylään maksoi 8 dollaria, hyppäsimme pois kyydistä kolme kilometriä aikaisemmin, koska halusimme käydä Stehekinin kuuluisassa leipomossa. Pojat ostivat kumpikin kaksi hillittömän isoa pullaa, minun ei tehnyt mieli makeaa, joten päädyin ottamaan pekoni-sieni-piirakkaa. Siihen kylkeen iso kahvi, niin johan maistui! Ei tarvitse olla montaakaan päivää metsässä ja syödä retkiruokaa, kun oikea ruoka on ainoa asia mitä mielessä liikkuu.

Meidän oli tarkoitus kävellä loput 3 kilometriä kylään, mutta sattumalta leipomon ilmainen bussi oli juuri lähdössä liikkeelle kun olimme valmiita. Stehekinissä on kaksi ilmaista leirintäaluetta, ensin pitää kuitenkin hakea leirintälupa infotiskiltä. Leiri pystyyn ja hoitamaan asioita. Onneksi tulimme kylään päivän ensimmäisellä bussilla jo yhdentoista maissa, niin jäi hyvin aikaa käydä suihkussa ja pestä pyykkiä. Olin lähettänyt ruokapaketin tänne, kävin hakemassa sen postista. Edellisiäkin ruokia oli vielä jäljellä, koska olinkin ollut oletettua nopeampi. Pakko vähän karsia, ettei suotta kanna liikaa. Liiat ruoat voi laittaa "hiker boxiin", joka löytyy melkein jokaisesta reitin lähellä olevasta kylästä. Sieltä saa ottaa mukaansa mitä haluaa, niistä voi löytyä melkein mitä vaan shortseista otsalamppuihin ja kaurapuurosta maapähkinävoihin. Seuraava etappi Steven's Passiin on noin 160 kilometriä Glacier Peak Wildernessin läpi. Ruokaa on kuudeksi päiväksi, sen pitäisi riittää.

Täällä on ainakin 10 PCT-vaeltajaa tällä hetkellä, moni lähdössä huomenna eteenpäin. Melkein jokaisella tuntuu olevan jotain vaivaa jossain, mutta sitä se yleensä on vaelluksen ensimmäisillä viikoilla, ennen kuin jalat tottuvat kävelyyn. Kevään ja alkukesän vaellukset ovat varmasti edesauttaneet sitä, että olen säästynyt pahemmilta kivuilta.

Aamun ensimmäinen bussi polulle tuli niin täyteen, että kuski joutui hakemaan isomman auton. PCT-porukkaa oli kymmenkunta, suurin osa amerikkalaisia. Makshi lähti vetämään porukkaa, olin letkassa kolmantena. Vauhti alkoi vaan olla minulle ihan liikaa, vaikka pysyinkin perässä, tiesin että väsyisin nopeasti jos en jää heti pois tästä "junasta". Jättäydyin porukan jälkeen, heti helpotti. Nyt sain kulkea ihan rauhassa omaa tahtia ja pysähdellä ottamaan kuvia silloin kun huvittaa. Minulla ei ole mitään ihmisiä vastaan, mutta hauska huomata että olen se ainoa suomalainen tässä jengissä ja että nautin enemmän kun olen metsässä yksin.

Stehekin oli alle 500 metriä merenpinnan yläpuolella, nyt polku lähti nousemaan Glacier Peakin erämaa-alueelle, nousua tulisi tälle päivälle yli 1000 metriä. Metsässä oli jättimäisiä seetripuita, oli pakko pysähtyä välillä ihailemaan niiden paksuja runkoja. Sain pääporukan kiinni aina kun se pysähtyi tauolle. Toisella taukopaikalla osa näytti jo aika väsyneeltä, eikä ihme, tuollaisella vauhdilla. Kyllä se tahti heilläkin hidastui, kun reitti alkoi nousta jyrkemmin ja jouduimme kävelemään lumessa. Pidin kiltisti perää kanadalaisen Amandan kanssa, jolla on mukana ehkä maailman söpöin vaelluskaveri; Australian karjakoira Frank. Frank kantaa omia ruokia pikku repussaan ja pärjää ihan hurjan hyvin lumessakin.

Aloin lähestyä korkeinta kohtaa, joka oli reilussa 1700 metrissä, mittarissa oli jo 30 kilometriä ja jalat oli sitä mieltä, että riittäisi jo. Samalle leiripaikalle päätyi myös bostonilaiset Zack ja Jill, sekä hetken päästä Amanda ja Frank. "Näittekö sen tuoreen karhun jätöksen?" Amanda ehti kysyä, kun Frank alkoi haukkua ja juosta metsään päin. Siellähän se nalle oli, noin 200 metrin päässä. Onneksi Frank totteli emäntäänsä, eikä juossut kauas, nalle sen sijaan otti käpälät alleen ja katosi metsään. Se oli ensimmäinen karhu jonka näen luonnossa!!! Ai niin ja ylitimme juuri myös 100 mailia (160km). Hieno päivä!

Telttapaikkani oli vähän kallellaan, joten liu'uin yöllä koko ajan teltan toiseen reunaan, unet jäi jotenkin liian kevyeksi. Aamu alkoi taas lumessa rämpimisellä, kunnes pääsin mäen päälle parinkymmenen minuutin nousun jälkeen. Tästä alkoikin 1200 metrin alamäki, jossa meni puoli päivää. Koko päivän kävelin metsässä, joten näköaloja ei ollut tarjolla. Mutta upeita isoja seetripuita riitti taas ihasteltavaksi. Päivän kohokohta oli melkein parin tunnin tauko sen pitkän alamäen alapäässä, joen rannalla. Amanda oli myös siellä Frankin kanssa.

Syötiin, keitettiin kahvit ja liotettiin jalkoja jääkylmässä joessa. Bjørniä ja Makshia en enää nähnyt, he ovat varmasti jo kaukana muiden poikien kanssa. Juteltiin vastaantulevan vaeltajan kanssa, joka sanoin tavanneensa ryhmän miehiä, "Jotka eivät ilmeisesti halunneet nähdä tai kokea mitään, vaan juosta kauheata vauhtia eteenpäin." Jepjep, taidetaan tuntea nämä pojat. Näin pitkällä matkalla on todella tärkeää kuunnella omaa kroppaansa ja säätää vauhtia sen mukaan, miten oma keho jaksaa. Vaikka kaverit menisivätkin lujempaa, on osattava hidastaa, ennen kuin joku paikka hajoaa.

Pitkän tauon jälkeen oli hyvä lähteä puskemaan seuraavaan ylämäkeen, nousua tulisi taas noin 1000 metriä. Mäen päällä odotti leiripaikka, johon halusimme päästä. Päivä oli aika lämmin, mutta metsän siimeksessä oli juuri sopiva lämpötila kävelyyn. Amanda tuntee paljon kasveja, sain samalla ilmaisen oppitunnin erilaisista luonnossa kasvavista rohdoista ja niiden käytöstä.

Polku nousi rinnettä siksakkina käännös toisensa jälkeen. Tuntui ettei se lopu ikinä! Ilma oli jo selkeästi viileämpää, olimmehan nousseet taas jo 1700 metriin laakson pohjalta. Glacier Peak tuli vihdoin näkyviin kun puusto vähän harveni. Todella kaunis ja korkea, lumipeitteinen vuori kohosi suoraan edessä. Vielä muutama siksakki polkua ja saavuimme leiriin. Zack ja Jill olivat jo siellä, sekä puolalainen Kasia. Onneksi pikkuisella leiripaikalla oli vielä juuri meidän teltoille sopivat läntit vapaana, ja millä näkymillä! Ehkä kaunein leiripaikka, minne olen telttani ikinä pystyttänyt.

Heräsin aamulla sateen ropinaan ja muistin kuulleeni sen jo yöllä. Teltan liepeen alta näin, että se upea näköala mikä meillä eilen oli, peittyi nyt paksun pilviverhon taakse. Tein mieleeni muistiinpanon, että lataisin elokuvia tai tv-sarjoja tabletille tällaisia aamuja varten. Miten mukava olisikaan juoda aamukahvia sateen ropistessa ja katsella vaikka pari jaksoa Frendejä.

Lähdin liikkeelle vasta puoli yhdeksän maissa, sää ei näyttänyt yhtään parantuvan, päin vastoin. Amanda, Frank ja Kasia lähtivät samaan aikaan, Zack ja Jill vähän myöhemmin. Noin 17 kilometrin päässä piti olla kaunis vuoristojärvi, josta olin nähnyt kuvia internetissä. Olin suunnitellut pitäväni siellä ainakin pitkän lounastauon, Amanda sanoi ehkä jäävänsä sinne yöksi.

Onneksi oli sadevaatteet, nyt ne tuli tarpeeseen. Laskeuduin polkua pitkin melkein 1000 metriä jokilaakson pohjalle, koko matkan jouduin puskemaan melkein rinnankorkuisessa pusikossa, joka oli ihan märkää. Alamäen jälkeen tulee tunnetusti ylämäki, eli kiivetään taas uudestaan ne melkein 1000 metriä, jotka juuri laskeuduttiin. Jossain kohtaa polku muuttui lumihangeksi, joka oli sekin ihan märkää. Kun vihdoin pääsin kumpareen yli, jonka takaa järvi paljastui, kariutui viimeisetkin kuvitelmat ihanasta lounastauosta sen rannalla. Järvi oli jäässä, eikä missään sen lähellä näkynyt minkäänlaista sulaa kohtaa. Pidimme pienen säälittävän tauon kyhjöttäen pienen kallion juurella, yritimme syödä jotain. Vielä olisi reilut 300 metriä kiivettävää solan huipulle, lumihangessa tietenkin. Laitoin jääraudat jalkaan ja lähdin tarpomaan. Mäki ylös solaan oli jyrkkä, lumessa kulkeminen on hidasta myös siksi, että vähän väliä pitää tarkistaa gps:stä, missä reitti menee. En luota enää yhtään muiden jättämiin jälkiin, kun pari kertaa ne ovatkin johdattaneet ihan väärään suuntaan

.Lumi jatkui vielä pitkälle solan toisella puolella. Kengät oli ihan läpimärät sohjossa kävelystä, varpaat jäässä, vaatteet märät ja nälkäkin murisi vatsassa. Saavuimme taas yhdelle mahdolliselle leiripaikalle, sekin oli täysin lumen peitossa. Sitä seuraavalle oli vielä melkein 15 kilometriä. Matkalla oli lukuisia kaatuneita puita, joiden yli tai ali piti taiteilla, lisää kamalaa pusikkoa, sekä useampi kahlaamalla ylitettävä puro. Onneksi minulla oli seuraa, yksinään meistä ei olisi varmaan kukaan selvinnyt tästä päivästä.