Deception Lakes - Snoqualmie Pass - White Pass. 8 päivää: 28*40,4*25,6*36,2*37,7*37,2*33,7*4 km

Toinen päivä Alpine Lakes erämaassa oli ehkä ensimmäinen koko PCT:llä tähän asti, joka oli vähän tylsä. Koko päivä oltiin metsässä, ei ollut oikein mitään näköaloja, hyttysiä ihan pirukseen ja lisäksi oli tuskaisen kuuma. Ilmeisesti koko Washingtoniin oli annettu hellevaroitus. Iltapäivällä olin jo ihan puhki, kun olin hikoillut niin paljon. Vettä oli onneksi ihan hyvin saatavilla, lisäsin siihen elektrolyyttejä etten vallan pökertyisi. Viiden aikaan iltapäivällä bongasin polun varresta pienen telttapaikan, joka oli aivan joen vieressä ja sanoin Kasialle jääväni siihen yöksi. Yksin. Olimme kävelleet yli viikon porukassa, nyt vaan tuntui siltä, että haluan olla itsekseni.

Pistin leirin pystyyn ja kävin joella pesulla. Jokeen oli muodostunut pieniä putouksia, joiden välissä oleviin altaisin pystyi menemään ihan kokonaan. Kylmä vesi tekee väsyneille jaloille todella hyvää, pyrin vilvoittamaan jalkoja vedessä aina kuin se vain on mahdollista. Nukkumaan menin jo kahdeksalta, koska halusin nousta aamulla heti kun on yhtään valoisaa. Oli niin lämmin, etten tarvinnut edes makuupussia.

Heräsin neljältä aamuyöllä, ennen viittä olin jo kävelemässä. Silloin juuri ja juuri pystyi erottamaan polun ilman lamppua ja lämpötila oli juuri sopivan viileä kävelemiseen. Päivä alkoi tuttuun tapaan melkein 900 metrin nousulla, jonka huipulta oli taas upeat näköalat alas laakson pohjalla kimaltelevalle järvelle. Toisella puolella kukkulaa odotti yhtä pitkä alamäki, joka päättyi joen ylitykseen. Joki ei ollut kuin ehkä 5 metriä leveä, vettäkin oli vain vähän yli polven, mutta virta oli voimakas. Satuin siihen samaan aikaan amerikkalaisten Tomin ja Daven ja Maxin, sekä irlantilaisen Paulin kanssa. He ovat kaikki hieman iäkkäämpiä vaeltajia, mukavia heppuja. Max lähti ylävirtaan etsimään helpompaa ylityspaikkaa, Dave yritti hyppiä kiveltä kivelle, että kengät pysyisi kuivana. Päätin kävellä suoraan yli siinä kohtaa, missä silta oli ennen ollut. Keskellä virta oli aika voimakas, mutta ei liian kova. Pääsin ihan hyvin toiselle puolelle, jonne miehetkin kohta tulivat. Parempaa ylityspaikkaa ei löytynyt ja Dave oli liukastunut kivellä ja kastellut tossunsa joka tapauksessa. Niin siinä aina käy!

Oli päivän kuumin aika, halusin pitää joen toisella puolella kunnon tauon. Hyttysiä oli kuitenkin niin paljon, että huitomiselta ei voinut edes laittaa ruokaa. Pystytin teltan, että pääsisin sinne niitä piiloon. Lounaan jälkeen otin päiväunet, sitten söin toisen lounaan, pakkasin kamppeet ja jatkoin matkaa. Reitti lähti taas nousemaan ylemmäs, läpi vanhan metsäpaloalueen. Se oli aukea, vain siellä täällä törrötti hiiltyneitä puita. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että jouduin kastelemaan huivini ja laittamaan sen lippalakin alle niskaan viilentämään. Toivoin, että vähän tuulisi ja kun tuuli, toivoin että ei tuulisi. Pystyyn hiiltyneet puut nimittäin natisivat uhkaavasti. Mutta kun vihdoin pääsin mäen ylös, joka puolella aukesi upeat näköalat ympäröiville terävähuippuisille vuorille ja laaksoissa siintäville kimalteleville järville. Viimeiset viisi kilometriä oli hidasta etenemistä, osin siksi, että koko ajan piti kuvata, mutta myös siksi että polku oli vain kapea "hylly" jyrkällä seinämällä ja oli keskityttävä joka askeleeseen. Aloin olla ihan puhki, kun selvisin vaikeasta osuudesta, leiriytyisin heti ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan. Kulman takaa löytyikin mainio telttapaikka, suoralla näkymällä Mount Rainierille, sekä kivalla naapurilla. "Worm" (=mato) oli tuttu Skykomishista, hän oli jo pystyttänyt telttansa. Täydellinen päätös pitkälle päivälle; syödä illallista kalliolla ja katsella kun auringonlasku värjäsi Mount Rainierin vaaleanpunaiseksi.

Aamulla nappasin vielä leiripaikan läheltä yhden geokätkön, ennen kuin aloin suorastaan juoksemaan eteenpäin. Aurinko paistoi, maisema oli niin kaunis että ei tiennyt minne katsoisi, pilvet alhaalla laaksossa näyttivät pumpulilta. Tänään kävelisin Snoqualmie-solaan, josta saan haettua sinne lähettämäni ruokapaketin, sekä pääsisin syömään ravintolaruokaa!!! Snoqualmie on muuten Twin Peaksin kuvauspaikka. Vähän matkan päästä toiselta leiripaikalta löysin Kasian ja Amandan, jotka olivat juuri lähdössä kävelemään. Jatkoimme matkaa yhdessä, solaan oli vielä parin tunnin matka. Olen melko varma, että viimeiset kilometrit ennen kaupunkia ovat aina pitempiä kuin normaalit kilometrit. Siltä se ainakin tuntuu.

Nälkä kurni mahassa jo kauan ennen solaa, kun pääsin perille, kävelin suoraan vaeltajien suosimalle ruokakojulle. Tilasin hampurilaisen, ja kun sanoin olevani PCT:llä, sain käteeni myös ilmaisen kylmän oluen! Ahmin hampurilaisen niin nopeasti, että paistetun kananmunan jämät vain valui suunpielestä. Ehdin kuitenkin maistaa, että se oli herkullinen! Seuraava osoite oli kahvila, koska kahvihampaan kolotus oli saatava hoidettua. Myös blogi oli päivitettävä, kahvilassa oli onneksi wifi sitä varten. Noudin ruokapakettini ja hain vielä huoltoasemalta varmuuden vuoksi muutaman patukan lisää. Ruokakojulle oli tullut sillä aikaa lisää porukkaa, menin takaisin sinne ja tilasin vielä wrapin, ennen kuin lähtisin kävelemään eteenpäin. Ruokakojulla törmäsin tutun näköiseen tyyppiin, Brandon!!! Brandon oli samaan aikaan Uudessa-Seelannissa vaeltamassa, kuin minäkin. Facebookin ansiosta tiesin, että hän on jossain päin Washingtonia vaeltamassa, mutta en tiennyt missä. Vaihdoimme kuulumiset ja sovimme, että ilmottelen kun olen Oregonissa, Brandon oli menossa sinne seuraavaksi. Vatsa täynnä "kaupunkiruokaa" kävelin vielä kymmenen kilometriä ensimmäiselle leiripaikalle, jossa Tom, Dave ja Zebra jo olivatkin. Nukuin kuin pieni porsas.

Leiripaikalta oli noin kymmenen kilometriä Mirror Lake-järvelle. Olisin halunnut kävellä sinne asti jo illalla, mutta lähtöni solasta venähti ja olisin ollut siellä vasta pimeän aikaan. Järven rannalta löysin Camelin, hän on se amerikkalainen joka soitteli meille kitaraa Jerryn paikassa. Camel oli leiriytynyt aivan järven rannalla todella hienolla paikalla. Vesi oli uskomattoman kirkasta, halusin uimaan! Myös sen takia, että olin hionnut ihan älyttömästi edellisinä päivinä ja pieni huuhtelu tekisi hyvää. Kun ui alusvaatteet päällä, tulee pyykättyäkin samalla! Vesi ei ollut yhtään liian kylmää, pystyin uimaan kunnon lenkin, painoin päänkin veden alle ja huljuttelin hiuksista enimmät hiet pois.

Jätin Camelin juomaan aamukahviaan ja jatkoin matkaa. Maasto oli nyt selkeästi erilaista kuin solan toisella puolella. Terävät jyrkkäseinäiset vuoret olivat vaihtuneet pyöreämpiin, metsäisiin kukkuloihin, jotka olivat kyllä edelleen aika korkeita. Tämä tiesi myös helpompaa polkua ja nopeampaa etenemistä. Metsässä kävely ilman mitään näköaloja useampi päivä putkeen on kyllä vähän tylsää, mutta ainakin kilometrejä tuli hyvää tahtia!

Oikeastaan koko matka Snoqualmiesta White Passiin oli helppo, mutta vähän tylsä ja yllätyksetön. Mieleen jäi parhaiten kolmas leiripaikka, joka oli keskellä isoa viime vuonna palanutta metsäaluetta. Kesti monta tuntia kävellä paloalueen halki. Leirissä kaikki mitä laski maahan, muuttui nokiseksi. Ympärillä kohoavat hiiltyneet puut näyttivät surullisilta, samoin paljas maa, jossa ei kasvanut mitään vihreää. Viime vuonna oli paljon metsäpaloja PCT:n varrella, vaeltajat joutuivat kiertämään isoja alueita niiden takia. Toivotaan että tästä vuodesta ei tule yhtä paha.

Mieleen jäi myös hauska lepohetki, kun satuimme koko kööri yhtä aikaa pienen puron varrelle pitämään taukoa. Trouble, australialainen Jorn, Tom, Paul, Dave, Kasia ja nauroimme kaksin kerroin, kun jutut meni aina vain villimmäksi. Missä muussa porukassa voi vitsailla mm kakkalapioista ja toisiaan vasten hankautuvista pakaroista, sekä siitä aiheutuvasta ihottumasta?!? Vaellusyhteisö on parasta ❤️Chinook Passin jälkeen maisema alkoi vähän taas muuttua, vuorten huiput olivat terävämpiä ja vähemmän metsäisiä. Mount Rainier on ihan vieressä, ennen saapumista White Passiin (pass=sola), reitti sivuaa Mount Rainierin kansallispuistoa. Yhdeltä korkeammalta kukkulalta näkyi horisontissa myös kaksi muuta tulivuorta; Mt Adams sekä Mt Saint Helens. Pieniä vuoristojärviä alkoi olla jälleen joka kulmassa pitemmän kuivan pätkän jälkeen, mikä tarkoitti taas enemmän hyttysiä. Täällä on hyttysten lisäksi myös paarmoja, sekä tavallisen kärpäsen näköisiä, purevia, ötököitä. Järvet ovat pelastus kuumana päivänä, niihin on ihana pulahtaa uimaan ja jatkaa sitten matkaa virkistäytyneenä.

Olen tällä hetkellä Packwoodissa, noin 20 mailia PCT:ltä länteen. Liftasin tänne pitämään lepopäivää, hakemaan lisää ruokaa ja pesemään pyykit. Hotel Packwood on ihanan kodikas pikku hotelli, kahden hengen huone jaetulla kylpyhuoneella on vain 20 dollaria per nassu. Kylästä löytyy kahvila, pizzeria, pubi, ruokakauppa ja retkeilyliike. Mitä muuta sitä voisi tarvita?!? Huomenna matka jatkuu White Passista etelään, 7-8 päivässä minun pitäisi olla Washingtonin ja Oregonin rajalla!Parasta juuri nyt: puhtaat kynnenaluset!