Harts Pass-North Cascade National park

Harts Pass - Raja - Harts Pass - Bridge Creek Camp, 6 päivää *10*30*29,6*25,5*32,6*44,7 KM

Jo pelkkä ajomatka Seattlesta Harts Passiin oli huikean kaunis. Vuoria joka puolella ja turkooseja vuoristojärviä niiden välissä. Meitä oli lähdössä kolme vaeltajaa, minun lisäkseni norjalainen Bjørn ja saksalainen Malou. Kuskina oli Tacomassa asuva Kristen, joka tulisi itsekin kävelemään rajalle ja takaisin. Pacific Crest Trailin virallinen aloituspaikka reitin pohjoispäässä on siis Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla oleva monumentti. Sinne ei pääse autolla, vaan lähimmältä tieltä (Eli Harts Passistä) on käveltävä 48 km pohjoiseen Pacific Crest Trailiä pitkin. Monumentilla pakolliset aloituskuvat ja sitten nokka takaisin kohti etelää ja Meksikoa. Joudumme siis kävelemään tuon 48 km pätkän kahteen kertaan.

Otin ensimmäiset askeleet Pacific Crest Trailillä 1.7. kello:18.00. Kävelimme yhdessä reilut kaksi tuntia, noin kymmenen kilometriä, ensimmäiselle leiripaikalle. Sää oli loistava, sopivan viileä ettei ylämäessäkään tullut liian kuuma. Oli jo pimeää kun aloimme ripustaa ruokasäkkejä puuhun karhujen ulottumattomiin. Naru heitetään pienen kivipussin avulla korkealla olevan oksan yli ja pussi nostetaan noin 4 metrin korkeuteen. Bjørn sai melkein kivipussista päähänsä, kun se oksan yli lennettyään heijasikin takaisin meitä kohti.

Oli tosi kylmä kun kömmin makuupussiin, jätin suosiolla untuvatakin päälle että sain hupun päähän (makuupussissani ei ole huppua). Uni ei oikein meinannut tulla, ensimmäinen yö teltassa on minulle aina tällainen, pelkkää pyörimistä. Jossain kohtaa havahduin siihen, että ihan läheltä kuului raskasta hengitystä, karhu?!? Pinnistin kuuloani ja tajusin kohta, että se olikin oma hengitykseni, joka vain kuulosti hassulta hupun läpi.

Neljän jälkeen aamuyöllä alkoi jo olla vähän valoisampaa, samoihin aikoihin alkoi kuulua rapinaa. Sataa lunta. Kun vihdoin nousin teltastani viiden jälkeen hakemaan ruokasäkkiäni puusta, oli lunta jo maassa ja teltan päällä kunnon kerros. Söin aamupalan ja pakkasin kamat, silloin muutkin alkoivat kömpiä teltoistaan. Lähdin jo edeltä kävelemään, ettei tule seisoskellessa kylmä. Yöllä teltassani oli +3 astetta, joka tuntui kosteuden takia vielä kylmemmältä. Lunta tulikin sitten ihan koko päivän, välillä hiljalleen leijaillen, välillä tuulen kanssa vaakatasossa. Malou oli hitaampi kuin minä, Kristen ja Bjørn, hän jäi jälkeen. Ylitimme päivän aikana kolme korkeaa solaa, korkeuserometrejä tuli aika hurjasti. Jonkun verran oli vastaantulijoita, jotka olivat jo käyneet rajalla ja kävelivät nyt etelään kohti Meksikon rajaa. Reitillä oli vielä aika paljon lunta pohjoisen puoleisilla rinteillä, mutta ei onneksi mitään niin hurjan näköistä rinnettä, että olisi pitänyt laittaa jääraudat jalkoihin. Heti kun pysähtyi hetkeksi, tuli kylmä. Onneksi olin ostanut ennen reissua kunnon säärystimet niin kengät säilyivät kuivina lumihangessa.

Viiden jälkeen illalla leiriydyimme vihdoin aukiolle, jolla oli jo muutama muukin teltta. Aamulla jätämme teltat ja muut varusteet tähän ja kipaisemme käymään rajalla. Sitten voimme vihdoin lähteä kävelemään oikeaan suuntaan!

Nukahdin illalla sateen ropinaan ja lintujen lauluun, en vieläkään nukkunut mitään superunia, mutta paremmin kuin edellisenä yönä kuitenkin.

Aamulla oli lumista

Lumista mutta tosi nättiä

Viideltä aamulla lähdimme kohti rajaa ja PCT:n virallista aloituspistettä. Kuuden kilometrin matka alamäkeen meni nopeasti, olimme jättäneet kaikki varusteet leiriin, mukana oli vain vesipullot ja kamerat. Polun varsi kasvoi pusikkoa molemmin puolin, onneksi olin laittanut sadehousut jalkaan. Kengät kyllä kastuivat ihan läpimäriksi. Monumentilla ei ollut ketään muita, saimme kuvata toisiamme ihan rauhassa. Vasta kun olimme jo melkein takaisin leirissä, tuli ensimmäinen vaeltaja vastaan, se oli Malou! Hänellä on ollut keväällä polviongelmia ja tekee sen takia lyhyempiä päivämatkoja. Leirissä laitoin kamppeet kasaan, söin vähän ja lähdimme matkaan. Vettä ripotteli taas vähän väliä, toisinaan pilkahti aurinko ja sinistä taivasta pilvien välistä, ihan kuin kiusallaan.

Kävelimme ne samat mäet ja ylitimme samat solat kuin eilenkin, nyt vain toiseen suuntaan. Jotenkin se meni näin päin nopeammin, ehkä siksi kun tiesi, mitä tuleman pitää. Toisen solan ylityksen jälkeen ilma selvästi kylmeni ja alkoi sataa oikein kunnolla vettä. Ei ihan tuntunut heinäkuulta tämäkään päivä, kun rämmin lumihangessa ja palelin. Mutta tiedän, että tälläkin reissulla tulee vielä päiviä kun toivon että olisipa viileämpää. Vasen polveni alkoi temppuilla, varsinkin alamäessä polvea koukistaessa tuntui kipua. Otin tämän merkkinä siitä, että on aika leiriytyä. Jäin Bjørnin kanssa seuraavalle leiripaikalle, kun Kristen vielä jatkoi matkaa. Hänellä on vielä reilut kaksi viikkoa töitä, ennen kuin pääsee aloittamaan PCT:n kunnolla. Meillä meni vaellusvauhti oikein hyvin yksiin, toivottavasti vielä nähdään.

Leiripaikka oli loistava, juuri sopivasti tilaa kahdelle teltalla ja vieressä solisi puro. Sadepilvetkin vihdoin väistyivät ja saimme kauniin aurinkoisen illan.

Rajalla! Nyt vaan kengänkärjet kohti etelää ja Meksikoa!

Heräsin neljältä aamuyöllä, enää ei ollut täysin pimeää ja olin ihan pirteä. Muutaman minuutin kuluttua naapuriteltastakin kuului rapinaa, Bjørn oli myös hereillä. Olimme sopineet, että lähdemme liikkeelle auringonnousun aikaan, eli viiden maissa. En osaa kuvailla tunnetta, jonka koin kun nousin teltasta ja näin että taivas oli täysin kirkas! Tiedotin asian naapuritelttaan, sieltäkin kuului riemunkiljahdus. Kaikki on vain niin paljon helpompaa kun ei sada. Olin koko ajan kylmissäni kun tuli vettä ja lunta, kaikki kastuu, ei huvita pitää taukoja koska pitäisi istua sateessa. Tasan viideltä heitimme reput selkään ja lähdimme matkaan. Polvi tuntui onneksi vähän paremmalta, mutta ei se ihan normaali ollut vieläkään. Täällä ei onneksi tarvitse kantaa vettä litrakaupalla, lunta on vielä niin paljon, että pieniä puroja lorisee joka paikassa. Kannan mukana korkeintaan litraa kerrallaan.

Maasto oli tänään onneksi vähän helpompaa, ei niin montaa lumista solaa kuin eilen. Yhteentoista mennessä olimme jo kävelleet 15 kilometriä, Harts Passiin saavuimme ennen kahta iltapäivällä. Ajan puolesta olisin hyvin voinut voinut vielä jatkaa matkaa, mutta jalat olivat sitä mieltä, että tässä olisi hyvä leiriytyä. Sain vihdoinkin kuivattua teltan, makuupussin ja kaiken muun mikä oli kastunut viime päivien aikana. Ja mikä parasta, olla vaan ja nauttia auringonpaisteesta.

Harts Passissä päivysti ensimmäinen "trail angel" eli "polku enkeli", tällaiset henkilöt tulevat polun varteen tekemään vaeltajille "polku-taikaa" eli "trail magic". Se voi olla kylmiä limppareita kylmälaukussa, joku paistamassa hodareita, tai kuten Broken Toe täällä tarjoaa mm. lettuja, naposteltavaa, teetä ja kahvia ja vaellusjuttuja. Broken Toe (=murtunut varvas) on siis jannun "polkunimi", joita täällä jenkeissä on tapana antaa vaelluskavereille. Yleensä nimen saa kun tekee tai tapahtuu jotain hassua, Broken Toen kohdalla on helppo päätellä, mistä nimi johtuu. Annoimme Maloulle jo polkunimen; Bear Hair (karhun karva), koska ensimmäisenä päivänä hän huomasi polulla lojuvan paljon naavaa ja kysyi, onko se karhun karvaa. Mielenkiinnolla odotan omaa polkunimeäni.

Harts Passin pienelle leirintäalueelle tuli loppujen lopuksi vielä kolme muuta vaeltajaa, joista kaksi oli vasta lähdössä käymään rajalla. Nukkumaanmenoaika on vakiintunut kahdeksaan tai puoli yhdeksään, illalla jo odottaa että saisi herätä ja lähteä katsomaan, mitä polku tuo tullessaan.

Makshi ja Björn Harts Passissa

Aamulla seuraamme liittyi Makshi, joka on vasta kahdeksantoista ja itsekseen vaeltamassa. Tavoitteena oli kävellä noin 32 kilometriä Methow solaan. Nousua ja laskua tulisi kumpiakin yli 1200 metriä, melkoisen kova päivä. Säässä ei onneksi ollut mitään valittamista, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja alhaalla laaksoissa oli melkein liian kuuma. Ensin piti kiivetä 2100 metriin, laskeutua sieltä laaksoon 1300 metriin, ja lopuksi vielä nousta takaisin yli kahteentuhanteen metriin Methow solassa olevalle leiripaikalle. Jäin ylämäessä pojista jälkeen, Bjørnkin käveli nyt selvästi nopeammin kuin aikaisemmin, ehkä kun oli nuori ja energinen tyyppi vetämässä. Oli niin kuumakin, että joka purosta piti ottaa lisää vettä. Täällä isotkin nousut on tehty tosi järkevästi; polku kulkee jyrkässä rinteessä siksakkia, sen sijaan että noustaisiin rinnettä suoraan ylös (kuten esim Uudessa-Seelannissa). Nousu (tai lasku) on miellyttävän tasaista, vaikka matkaa tuleekin tietysti enemmän.

Solaan päästyäni pojat olivat jo lepäämässä makuualustoillaan auringossa. Solassa oli iso tasainen alue, johon mahtuisi vaikka kuinka monta telttaa. Joka puolella kohoaa vuoria, seuraavan päivän reittiäkin näkyi aika pitkälle. Olin ihan poikki, joten kun pojat ehdottivat vielä seuraavalle leiripaikalle kävelyä, sanoin jääväni tähän yöksi. Pojat lähtivät, minä jäin. Täällä ei ole ketään muita, vain tuulen suhina puissa on kaverina.

Huh, tänään oli pitkä päivä. Te Araroalla pisin päivämatkani oli 44 km, ja sekin onnistui vasta parin kuukauden vaeltamisen jälkeen. Olin suunnitellut PCT:lle alkuun 25 kilometrin päivämatkoja, sen jälkeen voisi pikkuhiljaa pidentää vähän kerrallaan. Mutta polut ovat täällä niin helppokulkuisia ja selkeitä, ei tarvitse juurikaan tarkistella reittiä puhelimesta tai gps:stä. Valoisaa on tällä hetkellä puoli viidestä aamulla yli yhdeksään illalla. On siis helppo kävellä hyvinkin pitkiä päivämatkoja, vaikka korkeuseroja onkin paljon. Tänään tuli mittariin 45 kilometriä, en olisi ikinä uskonut että se tapahtuu vaelluksen ensimmäisellä viikolla. Ensin piti nousta Cutthroat-solaan, josta meitä oltiin varoiteltu, että siellä on paljon lunta ja se on vaarallinen. Höpöhöpö. Ihmisillä on täällä niin erilaisia kokemuksia lumesta, joillain ei ollenkaan. Solassa oli kyllä lunta, mutta ei se ollut pelottava ollenkaan. Käytin jäärautojani ensimmäistä kertaa, ihan vain sen takia, kun olen niitä koko ajan kantanut mukana. Solasta oli upeat maisemat joka suuntaan, vuoria, vuoria ja vielä lisää vuoria.

Sain Bjørnin ja Makshin kiinni solan jälkeen, jatkoimme matkaa yhdessä. Ilman poikia olisin leiriytynyt paljon aikaisemmin, mietin jo lounaspaikassa, josko jäisin sinne. Kello oli silloin yksi iltapäivällä ja olin kävellyt jo 30 km. Ruoka ja lepo auttaa kummasti, samoin jalkojen uittaminen jääkylmässä purossa. Ennen kuin tajusinkaan, tallustin poikien perässä kohti seuraavaa leiripaikkaa, jonne oli 14 kilometriä. Olemme nyt North Cascadian kansallispuistossa jossa saa leiriytyä vain sille tarkoitetuilla alueilla, Bridge Creek Camp on tosi kiva; on piknikpöytää, ulkohuussi, metallinen kaappi ruoille jossa ne ovat karhuilta suojassa ja kristallinkirkas puro joka virtaa aivan telttani vieressä. Toivotaan etteivät jalat kramppaa kovin pahasti yöllä, päivän kilometrit tuntuu niissä pienenä pakotuksena. Huomenna on jännä päivä, päästään kaupunkiin!!!

Cut throat pass