Lake Sally Ann - Lake Valhalla - Stevens Pass - Skykomish - Deception Lakes, 5 päivää: 28,4*38*9*0*25,2 km

Leiripaikka oli laakson pohjalla ja niin syvällä metsän siimeksessä, että auringon lämmittävät säteet eivät löytäneet telttaan asti. Muutama kerrallaan porukkaa lähti liikkeelle, Kasia lähti kanssani samaa matkaa. On hullua miten peräkkäiset päivät voivat olla niin erilaisia, eilen tuli vettä ja koko porukka paleli, nyt aurinko ei edes vielä paistanut laaksoon asti ja oli jo lämmin.

Tänäänkin edessä oli nousu noin 2000 metriin, sen jälkeen pysyisimme aika korkealla koko päivän. Lunta oli siis odotettavissa tällekin etapille. Vuorottelimme vetäjää poikien kanssa, aina kun toiset jäi tauolle ylämäkeen, vuoro vaihtui. Viritin jääraudat jalkaan kun eteemme aukeni iso lumikenttä ja näin reitin ylös solaan. Aurinko paistoi ihanan lämpimästi, jotenkin hassua kävellä lumihangessa ja silti hikoilla t-paidassa. Ylämäessä ohitimme pojat taas kerran, kun he istuivat lounastauolla pienellä sulalla läntillä lumen keskellä. Ohitimme myös vanhan herran, joka hissukseen hipsutteli mäkeä ylös vähintään yhtä vanha putkirinkka selässään. Se oli Harold, joka oli juuri toukokuussa jäänyt eläkkeelle ja päättänyt lähteä "vähän vaeltamaan".

Ylhäällä solan päällä piti haukkoa henkeä, eikä pelkästään kovan nousun takia, vaan myös solan toisella puolella aukeavien maisemien vuoksi. Taas lisää vuoria niin kauas kuin silmä kantaa, ja pisteenä i:n päällä Mount Rainier, joka kohoaa valkoisena jättiläisenä kaikkien muiden vuorten yläpuolelle. Nyt se oli vielä aika kaukana, mutta polku vie meitä koko ajan lähemmäs. Sola oli aivan sula, eikä sen toisella puolella alkavassa alamäessäkään näkynyt lunta. Pidimme pitkän lounastauon kuivatellen varusteita, jotka olivat kaikki melko märkiä edellisen päivän sateiden jäljiltä. Pojat ja Haroldkin pääsivät lumisen rinteen ylös kun olin pakkaamassa kamppeita takaisin reppuun. Nyt alkaisi pitkä alamäki läpi kauniiden kukkaketojen, kunnes tulisi taas luminen ylämäki, ja alamäki, lisää lunta ja vielä lisää lunta. Polveni oli ollut ihan kunnossa jo pitkään, mutta jalan alla muljuava märkä hanki sai sen taas kiukuttelemaan. Moni leiripaikka oli jälleen lumen alla, otimme tavoitteeksi pienen vuoristojärven, jonka vierellä piti olla tilaa teltoille. Järvi oli kuitenkin vielä aika korkealla, noin 1600 metrissä, piti vain toivoa että sieltä olisi lumet jo hävinneet.

Pojatkin alkoivat olla aika väsyneen näköisiä, reppanoilla oli kuulemma ruoka loppumassa kesken ja Stevens Passiin oli vielä kahden päivän kävely. Saavuimme Lake Sally Annille yhtä aikaa, ja voi onnea, telttapaikat olivat sulaneet! Pojat aikoivat jatkaa vielä matkaa, minä ja Kasia jäimme pystyttämään leiriä. Meillä oli upeat näköalat leiristä alas laaksoon, enkä malttanut mennä telttaan ennen kuin auringonlaskun upeat pastellisävyt olivat haalenneet.

Auringonnousu ei jäänyt kakkoseksi edellisen illan laskulle, istuin juomassa aamukahvia ja odottelin kun aurinko ilmestyi vuorten takaa ja alkoi heti lämmittää. Ensimmäiset kilometrit piti taas kävellä lumella, mutta näin aikaisin aamulla se oli onneksi helpompaa, lumen pinta oli kova yön jäljiltä. Koko edellisen päivän olimme seuranneet Amandan ja Frankin jalanjälkiä lumessa, tai oikeastaan vain Frankin, koska hän on ainoa jolla on tassut. Aavistin, että saisimme heidät jossain kohtaa kiinni, koska Amanda ei halua juosta reittiä läpi, vaan nauttia ja pysähtyä hienoihin paikkoihin pitemmäksi aikaa. Jo melkein puoli kilometriä ennen Pear Lake-nimistä järveä, alkoi kuulua haukkumista, Frank oli vainunnut meidät! Pear Lake oli sentään sula, päätin heti mennä uimaan. Vesi oli syvän vihreää, ja kylmää kuin mikä. Mutta suomalainen ei kavahda kylmää vettä, rohkeasti kävin uimassa ja se oli kyllä paras mahdollinen piristysruiske kuumana päivänä. Istuimme lounastauolla järven rannassa vaikka kuinka kauan, ei sieltä olisi malttanut lähteä pois ollenkaan. Matkalla Grizzly Peakin huipulle yhytimme myös "Trouble"-nimisen vaeltajan. Naisporukassa jatkoimme aina Valhalla-järven rannalle asti, josta olisi aamulla enää 9 km kävely Stevens Passiin ja ihmisten ilmoille!

Valhallan ranta ei ollut mikään unelmapaikka, se oli kostea, kylmä ja täynnä hyttysiä. Kaikki kokkailut oli pakko tehdä teltassa, ulkona tapahtuva toiminta meni huitomiseksi. Mutta tänä aamuna ei olisi harmittanut, vaikka taivas olisi tipahtanut niskaan, koska tänään saisin ravintolaruokaa!!! Viimeiset 9 kilometriä Stevens Passiin meni hetkessä, kun hampurilainen maistui jo kielen päällä. Solasta meidän piti liftata Skykomish-nimiseen kylään, parinkymmentä kilometriä länteen. Puolen tunnin peukalon heiluttelun jälkeen meitä onnisti ja saimme kyydin Skykomishin Delin eteen. Delin rappusilla hengaili tuttuja, Zack ja Jill odottelivat siellä postin aukeamista. Tilasin tuhdin leivän kaikilla mahdollisilla täytteillä ja ison hedelmälimun. Niillä sain taltutettua pahimman ruoanhimon, ennen kuin kävin hakemassa ruokapakettini postista. Samalla lähetin pois jääraudat ja hakun, niitä ei pitäisi enää seuraavalla pätkällä tarvita. Repusta lähti siis painoa noin 800 grammaa, hiphei!

Hengailimme pari tuntia Delin edessä, odotellen kyytiä naapurikylään Baringiin, jossa on Hiker Haven-niminen majapaikka vaeltajille. Sitä pitivät Jerry ja Andrea Dinsmore, mutta valitettavasti Andrea menehtyi syöpään loppuvuodesta. Olin melko varma ettei Jerry enää pitäisi paikkaa auki yksin, mutta aukihan se oli! Jerry on vanha eikä juuri kävele, vaan ajelee ympäriinsä moottoroidulla kärryllään. Isoon ulkohalliin hän on rakentanut makuutilat, jossa on neljä kerrossänkyä, pari sohvaa ja pieni keittonurkkaus. Toisessa piharakennuksessa on suihku ja wc sekä pyykkitupa. Pyykkituvassa on monta koria lainavaatteita, joita vaeltajat voivat pitää sillä aikaa kun omat rytkyt on pesussa. Koko homma pyörii lahjoitusperiaatteella sekä vaeltajien avulla, varsinkin nyt kun Jerry ei itse pysty tekemään paljoa. Paikka oli aika likainen, minulla sormet syyhysivät ruveta siivoamaan, mutta jouduin odottamaan seuraavaan päivään että olisi vähemmän porukkaa ja reppuja nurkissa.

Meitä oli paikalla iso lauma, makuutilat oli täynnä ja pihallakin meitä telttaili ainakin seitsemän. Bjørn ja kumppanit olivat tulleet jo edellisenä päivänä, koska heiltä oli loppunut ruoka. Bjørnin vasen jalka ja nilkka oli yhtäkkiä turvonnut muodottomaksi. Turvotus paljastui tulehdukseksi, joka vaatii ainakin parin päivän levon ja antibioottikuurin.

Ensimmäisen yön siis telttailin pihalla, illalla istuimme porukalla nuotion ympärillä, Camel soitti kitaraa ja lauloi. Seuraavana aamuna suurin osa porukasta lähti eteenpäin. Vain minä, Kasia ja Bjørn jäimme pitämään lepopäivää, joka on vaelluskielellä "zero", koska kilometrejä tulee nolla. Lainasin Jerryltä kunnon imuria ja imuroin makuutilat ja matot, puhdistin mikroaaltouunin ja kylpyhuoneen, pesin pyyhkeitä ja muuta pyykkiä. Hommaa riittäisi, mutta pahin siivousvimma helpotti. Saimme naapurilta kyydin Skykomishiin, jossa kävimme majatalossa syömässä ja käyttämässä wifiä, sitten liftasimme vielä toiseen suuntaan Gold Bar-nimiseen kylään, jossa oli lähin kunnon ruokakauppa. Iltapäivällä muutin sisätiloihin, saisin nukkua sängyssä! Vaikka teltassa nukkuminen tuntuikin edelleen ihan kivalta. Muutamia uusia vaeltajia tuli taloon illan mittaan; San Franciscolaiset sisarukset John ja Kat, Worm, Mouse ja Dee Coloradosta, sekä vanha tuttu Harold!

Nukuin kuin tukki, ensimmäinen yö kahteen viikkoon oikeassa sängyssä. Nopean aamupalan jälkeen tuli aika hyvästellä Bjørn, joka joutui vielä jäämään Skykomishiin parantelemaan jalkaansa. Zebra oli jo lähtenyt, samoin Paul, niinpä mekin asettauduimme tien varteen liftausasemiin. Noin 20 minuutin päästä yksi auto ajoi jo meistä ohi, mutta kääntyi sitten hakemaan meidät. Vanhempi herra pojanpoikansa kanssa veivät meidät suoraan Stevens Passin päärakennuksen eteen, jossa kävi aikamoinen sutina. Laskettelukeskus on kesäisin alamäkipyöräilijöiden käytössä, piha oli täynnä porukkaa pyörien kanssa. Hain vielä viime hetken kahvin ja istuin Zebran ja Kasian kanssa ulkona hoitaen viimeisiä blogipäivityksiä ja muita asioita, kunnes katoaisimme taas yhteyksien ulottumattomiin.

Heti aamusta oli todella kuuma, hiki valui silmiin jo ensimmäisessä ylämäessä, kun kiipesin laskettelurinteen päälle. Polulla tuli vastaan jos jonkunlaista lenkkeilijää, nyt kun oltiin vielä lähellä parkkipaikkoja. Trafiikki hiljeni kyllä melko nopeasti, kun pääsimme pidemmälle. Tämä etappi kulkee Alpine Lakes Wildernessin läpi, nimensä mukaisesti alueella on paljon pieniä toinen toistaan kauniimpia vuoristojärviä. Kuuman päivän jälkeen leiriydyimme Deception-järven rantaan, hyppäsin saman tien järveen vilvoittelemaan. Valitettavasti tämäkin ranta kuhisi hyttysiä, järvestä noustuani jouduin vetämään päälle sadevaatteet, etteivät verenimijät pääsisi iholle. Näytin varmaan ihan mehiläishoitajalta kun viuhdoin menemään pitkin leiriä hyttysverkko päässäni.