PV 9: High south camp (4850m) - Tilmans Pass (5308m) - Langtang Khola (4125m)

Tarkenin ihmeen hyvin nukkua jäätiköllä kolmen vuodenajan makuupussillani. Vasta neljän jälkeen aamuyöllä alkoi varpaissa vähän tuntua kylmältä, kun kuumavesipullo ei enää ollut kuuma. Puoli kuuden aikaan aloin keitellä aamukahvia ja lisää kuumaa vettä pulloon kiipeämistä varten. Naapuriteltoissa oli äänistä päätellen samat puuhat menossa.

Lähtö oli sovittu puoli seitsemäksi, yritin viimeiseen asti vitkutella kenkien laittamista jalkaan. Ne kun olivat edelleen märät, eli nyt siis jäässä, vaikka olin laittanut ne yöksi reppuun. Kova lumi narskui kenkien alla ja lähestyminen solan alapuolelle oli sen vuoksi helppo. Sitten jääraudat kenkiin, kiipeilyvaljaat päälle ja kohti jyrkkää ylämäkeä joka nousi pystysuoran jäätikön oikealta puolelta.

Kesti yllättävän kauan ennen kuin auringonsäteet löysivät meidät, olimme jo melko korkealla nousemassa jäätikköä pitkin kohti solaa. Olin ihan kauhean hidas, koskaan ei ole hengitys tuntunut näin vaikealta, vaikka olen ollut paljon korkeammallakin. Jos yritin mennä liian lujaa, ei henki kulkenut ja päässä alkoi heittää. Se ei ole jyrkässä rinteessä hyvä juttu, joten menin hiljaa.

Yhdeksän maissa seisoimme vihdoin solan päällä, eikä päivä olisi voinut olla upeampi. Täysin sininen taivas, lumiset vuoret ympärillä ja ainoat näkyvissä olevat pilvet olivat kaukana alhaalla laaksossa josta olimme tulleet. Nousu oli ollut rankempi ja jyrkempi kuin olin ajatellut, mutta selvittiinpäs! Pienen kuvaus- ja evästauon jälkeen matka jatkui solan toiselle puolelle alamäkeen. Kuljimme Lakpan perässä, joka tähyili railoja. Lumi oli edelleen täydellistä, kovalla pinnalla oli helppo lampsia alaspäin. Mutta aurinko paistoi tosi kuumasti, joten kauan emme saisi enää nauttia kantavasta hangesta.

Reitti muuttui jyrkemmäksi juuri ennen jäätikköjärveä, järven jälkeen pääsimme vihdoin pois lumesta joka oli jo muuttunut sohjoksi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän olisi pitänyt leiriytyä järven lähellä 4700 metrissä, mutta olimme kaikki sitä mieltä että matka jatkuu.

Seuraavaksi tuli yksi pelottavammista reiteistä mistä olen koskaan mennyt. Laskeuduimme jyrkkää maavyöryväylää alas, kivien alla valui vesi ja lähes kaikki kivet pyörähtivät jalan alla. Sen lisäksi kummallakin puolella kohosi hiekkarinteet, joista saattoi koska vain pudota kiviä eli kypärät oli pidettävä päässä siitäkin syystä. Selvisimme kuitenkin hengissä ja muutamilla lipsahduksilla sekä Ossin komealla kuperkeikalla, josta saattoi tulla mustelma jos toinenkin.

Tapporinteen jälkeen seuraava este oli joki, joka odotti rinteen alapäässä ja vastarannalle olisi päästävä jotenkin. Samea vesi virtasi kovaa vauhtia, mutta Lakpa oli sitä mieltä että kyllä tästä yli päästään. Hetki etsittiin paikkaa ja sitten vain yksi kerrallaan yli Lakpan ja Bhimin avustaessa. Vesi oli kylmää ja kasteli kengät sekä housutkin puoleen reiteen asti. Nyt alkoi olla jo ihan tarpeeksi jännitystä yhdelle päivälle, onneksi loppumatka oli "ihan tavallista" kiveltä toiselle hyppimistä ja piikkisten tyrnipusikoiden läpi puskemista.

Lakpa tiesi hyvän leiripaikan Langtang-joen varrelta, siellä odottikin ihanan tasainen nurmikko ja kaksi aika hurjan näköistä jakkia. Tilaa on onneksi meille kaikille, mutta välillä havahduimme siihen että toinen jakeista tuijotti meitä pusikosta ja piti ihmeellistä murinaa.

Päivä oli ollut pitkä ja raskas, mutta myös upea. Juuri sellainen mitä varten olen tänne asti taas tullut.