Lumijumi
Päivät 27-28, 24.-25.10.2019, Sherpani Col base camp (5700m)
Lumisade kesti koko yön, en saanut nukuttua kun vain kuuntelin lumen rapinaa teltan kattoa vasten. Välillä kuului pitkä whooooosh, kun lumi valui teltan katolta alas. Välillä myös tuuli niin kovasti että ei todellakaan tarvinnut pelätä, että lunta kasautuisi teltan katolle liikaa. Tässä vaiheessa olin todella iloinen, että olin valinnut reissuun neljän vuodenajan teltan, enkä jotain heppoista kesämajoitetta.
Olimme sopineet että viideltä aamulla nousemme katsomaan säätilanteen; jos on kirkasta, lähdemme nousemaan solaan, jos edelleen sataa, jatkamme unia. Viideltä sää näytti edelleen huonolta, vaikka pahin lumisade olikin jo loppunut. Jouduin kaivamaan itseni ulos teltasta jäähakun avulla, lunta oli tullut niin paljon.
Oppaat kävivät ylempänä tarkistamassa lumitilanteen ja totesivat ettei soliin ole mitään asiaa. Lunta oli yli vyötäröön asti. Myös alas käveleminen olisi vaarallista, koska koko matka on irtonaisia moreenilohkareita, joille oli satanut paljon lunta. Erittäin hyvä tilaisuus katkoa luita, puhumattakaan lumivyöryvaarasta ympäröivillä jyrkänteillä. Päätimme (tai oikeastaan hollantilaiset päättivät) yrittää helikopterikyytiä pois vuorilta, se olisi turvallisin vaihtoehto.
Sonjan tuttu Kathmandusta alkoi järjestää kyytiä, meidät luvattiin tulla hakemaan hetimiten. Pakkasimme varusteet ja odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Oppaamme soitteli helikopterifirmaan satelliittipuhelimella vihaisia puheluita, mutta kyytiä ei tullut. Sitten selvisi, että kopteri oli käynyt etsimässä meitä väärästä paikasta solien toiselta puolelta. Tuloksettomien etsintäreissujen takia kyydin saanti siirtyisi seuraavalle päivälle. Siispä teltat takaisin pystyyn ja makuupussiin lämmittelemän. Kyyti luvattiin järjestää heti ensimmäisenä aamulla.
Aamulla siis pakkasimme taas kassit valmiiksi kello kuusi ja suuntasimme katseet taivaalle. Meitä oli yhteensä kahdeksan; minä, Sanni, Sonam ja kantaja, sekä Sonja ja Dittie ja heidän opas sekä kantaja. Se tarkoittaisi neljää keikkaa kopterilla. Olin aika skeptinen projektin onnistumisesta, koska sää muuttui koko ajan. Sonam oli päättänyt missä järjestyksessä porukka lähtee, minä saisin kuulemma jäädä viimeiseksi hollantilaisten oppaan kanssa. Olin ihan varma että sää menisi umpeen ennen kuin meidän vuoromme tulee ja jäisimme jumiin vuorille. Nyt kun sää oli ainakin hetkellisesti kirkastunut, lämpötila oli laskenut ja tuuli teki base campistä todella kylmän paikan.
Luvattua kopteria ei kuulunut moneen tuntiin, itse olin ihan valmis lähtemään kävellen alas, mutta hollantilaiset (tai lähinnä Sonja) pelkäsivät alas kävelemistä niin paljon että asiasta keskustellessa vuodatettiin kyyneleitäkin. Lopulta Sonamkin oli sitä mieltä, että nyt lähdetään kävelemään, minä ja Sanni heitimme jo reput selkään ja lähdimme liikkeelle. Mutta sitten kuului helikopterin ääni! Se kiersi ja kaarsi alueen yläpuolella muutamaan kerran, kunnes laskeutui lumi pöllyten. Olimme sopineet että Sonja menee ensimmäiseen kyytiin Sonamin kanssa, mutta jostain syystä Sonam tyrkkäsikin minut kopteriin. Ennen kuin ehdin tajuta mitään, kopteri oli jo ilmassa minä ja Sonja kyydissä. Emme edes tienneet minne olimme matkalla. Pieni kopteri heittelehti ilmavirtojen mukana isojen vuorten välissä, pidimme Sonjan kanssa toisiamme kädestä kiinni. Näin naispilotin näppäilevän kojelaudassa olevaan laitteeseen lentokentän koodin: Lukla! Sinne olimme siis menossa. Kun pääsimme perille, en enää tuntenut jalkojani koska olin ollut polvillani kopterin lattialla koko matkan. Kesti hetken tajuta, ettemme enää olleetkaan kylmässä vuorilla, vaan turvassa ja lämpimässä Luklan kylässä.
Odottelimme helikopterikentällä pari tuntia, josko matkakumppanimme saapuisivat seuraavalla kyydillä. Meille käytiin jossain vaiheessa sanomassa, että sää oli jälleen huonontunut, eikä kopteri pääse enää laskeutumaan Sherpani colin perusleiriin.
Tämän hetkisen tiedon mukaan loput porukastamme on lähtenyt kävelemään takaisin Makalu base campiin. Ylös päin kävellessä se on kahden päivän matka, mutta alaspäin he saattavat ehtiä päivässäkin. Ongelmana on satanut lumi ja erittäin vaikea maasto. Tuntuu ihan kauhealta olla itse täällä lämpimässä kun muut ovat todennäköisesti vielä jossain vuorilla. Voimme vain toivoa, että he ehtivät Makalu base campiin ennen pimeää, etteivät joudu enää telttailemaan. Jos sää vain sallii, helikopteri hakee heidät sieltä tänne huomenna. Pitäkää peukkuja!!!
Sherpani Col base camp oli kaunis, sen hetken kun siellä paistoi aurinko
Reitti kohti Sherpani Col-solaa lähtisi kuvan keskellä olevan jäätikön vasenta puolta ylös päin
