Päivät 36-37, 2.-3.11.2019, Namche Bazar (3440m) - Thyangbo (4320m) - Ngole (5100m)

Aamulla kun avasin silmät, näin verhon raosta taas kirkkaan sinisen taivaan. Tänään olisi hyvä päivä lähteä kohti tämän vaelluksen viimeistä korkeaa solaa, Tashi Labstaa (5755m). Ikävä kyllä Sanni ei jatkaisi kanssamme, hänen jalkansa on edelleen kipeä. Onneksi Mandalan Everest Base Camp-ryhmä oli juuri tulossa alas ja lupasivat napata Sannin matkaansa, niin hänen ei tarvitse matkata Kathmanduun yksin. Odotimme niin kauan että ryhmä saapui Namcheen, luovutimme Sannin Ngiman (Mandalan luotto-opas) huomaan ja lähdimme Sonamin kanssa kohti Thamea. Polku sinne oli edelleen hyvin leveä ja helppokulkuinen, tätä kautta mennään myös Renjo La-solaan, joten kulkijoita riittää. Renjo La on myös osa GHT-reittiä, mutta koska jouduimme laskeutumaan Namcheen Gokyosta, emmekä halunneet enää kävellä sinne takaisin (olisi kestänyt ainakin 2 päivää), Renjo La jää nyt käymättä.

Thameen saavuimme kolmessa tunnissa, juuri sopivasti lounasaikaan. Tästä kylästä on kotoisin Apa Sherpa, joka on kiivennyt Everestin huipulle huikeat 21 kertaa. Lounaan söimme tietenkin hänen omistamassaan majatalossa ”Everest Summiter’s Lodgessa”, tosin isäntä itse asuu nykyään Yhdysvalloissa ja bisnestä pyörittää sukulaiset. Majatalon seinät olivat täynnä kunniakirjoja ja valokuvia. Muistan joskus lukeneeni, että Apa oli lähtenyt käymään Everestin huipulla ihan vaan siksi, että oli niin kaunis päivä. Aikamoista.

Uskomattoman hyviä olivat myös nuudelit joita söin lounaaksi! Thyangboon oli vielä parin tunnin kävely, käveltiin hissukseen laakson reunaa pitkin ylöspäin, ei ollut mitään kiirettä. Olimme taas puurajan yläpuolella, polun vierellä kasvoi vain matalaa katajaa. Emme nähneet matkalla ketään muita, turistiryhmät jäivät Renjo Lan reitille. Thyangbossa on kaksi majataloa, toisen pihassa näimme yhden länsimaalaisen vaeltajan ja hänen oppaansa, joka oli tietenkin Sonamin tuttu. Khumbun alueella joka päivä tuli vastaan paikallisia, jotka Sonam tunsi. Siitä tietää että hän on tehnyt opashommia jo kauan, verkosto on laaja. Tämä sveitsiläinen mies oli siis myös oppaansa ja kantajansa kanssa menossa samaan suuntaan kuin me, kohti solaa. Me majoituimme siihen toiseen majataloon, söimme vatsamme täyteen dal bhatia ja menimme nukkumaan.

Aamulla talon iloinen emäntä paistoi meille pannukakut aamiaiseksi ja lähti sitten paimentamaan lehmiään ja jakkejaan. Me lähdimme hienossa säässä nousemaan ylemmäs kohti solaa, joka erottaa Solukhumbun ja Rolwalingin alueet. Kumpaakin asuttavat Sherpat ja solaa on aina käytetty sukulointiin ja muuhun kanssakäymiseen laaksojen välillä.

Matkalla tuli vastaan yksi saksalaisryhmä, asiakkaita oli seitsemän ja nepalilaista henkilökuntaa niin paljon että menin laskuissa sekaisin. Sola on kuulemma hieman helpompi lähestyä Rolwalingin suunnasta, joten suurin osa vaellusryhmistä ylittää sen niin päin.

Noin 5100 metrin korkeudesta löytyi yllättävän hyvä leiripaikka keskeltä kivikkoa; tasaisia alustoja olisi ollut vaikka kuinka monelle teltalle ja jäätikköjärvestä sai vettä. Sveitsiläinen Dominic saapui myös samaan leiriin. Alas laaksoon oli upeat näkymät, mikäpä siinä oli teetä hörppiessä ja maisemia ihaillessa, kunnes pilvet tulivat iltapäivällä ja sulkivat vuoret valkoisen verhon taakse.