Päivä 5: Piegan Pass
Many Glacier - Rising Sun 32,5 km
Tänään edessä olisi toinen sola, joka olisi haastavampi kuin Red Gap. Siksi herätyskello soi jo 4.30. Matkalla ja solassa olisi vielä paljon lunta, mitä aikaisemmin siellä on niin sitä kovempaa lumi on ja sillä on parempi kävellä. Etenkin jyrkillä rinteillä kova lumi on vakaampaa kuin auringon pehmittämä loska.
Tanskalainen Wrecking Ball oli pyytänyt saada tulla meidän mukaan, koska ei halunnut lähteä ylitykseen yksin. Lähdimme siis kolmen naisen voimin aamuhämärissä kohti solaa. Ensimmäiset pari tuntia oli mutaista hevosten tallaamaa polkua, kunnes lumi alkoi. Edellisenä päivänä solan oli ylittänyt ainakin 6 ihmistä, joten heidän jälkensä näkyivät vielä lumessa, vaikka yön vesisade olikin osittain pyyhkinyt ne.
Catarac-joki pitää ylittää kahteen kertaan, ensimmäinen ylitys onnistui siltaa pitkin mutta toinen olikin sitten kinkkisempi. Puistonvartija oli kertonut että edellisellä viikolla joen yli pääsi lumisiltaa, sen nykyisestä kunnosta ei ollut tietoa. Lumisilta oli edelleen paikallaan, mutta näytti jo vähän pehmenneeltä. Vesi ryöppysi sillan alta ja joki näytti muutenkin aika rajulta sateiden ja sulamisvesien takia. Etsimme parhaalta näyttävän paikan ja yksi kerrallaan ylitimme sillan. Huh, onnistui! Pidimme vielä pienen tauon ennen kuin lähdimme varsinaiseen ylämäkeen. Joukkoon liittyi myös Paige ja Alex Wisconsinista.
Ylämäki oli paikoin todella jyrkkä, itse polku eteni kartan mukaan siksakkia rinnettä ylös, mutta koska lunta oli niin paljon oli helpompi vain kiivetä rinnettä suoraan ylös. Tässä vaiheessa olimme jo laittaneet liukuesteet kenkiin ja jäähakku oli kädessä niillä kenellä sellainen oli (minulla ei ollut). Meitä melkein pari tuntia myöhemmin leiristä lähteneet Huck ja B-Minus pyyhkäisivät ohi ylämäessä.
Nousun jyrkin osuus
Matkalla oli muutama jyrkempi luminen kohta joissa sai mennä kieli keskellä suuta ja yrittää olla katsomatta alas, mutta kaikki meni hyvin ja olimme ylhäällä solassa noin 11.30. Koko päivä oli ollut pilvinen ja aika kylmä, solassa oli yllättävän lämmin joten istuimme alas syömään lounasta. Kaikilla oli energiat aika vähissä pitkän kiipeämisen jälkeen, joten tauko teki hyvää. Aurinkokin kurkisti välillä pilvien välistä ja maisema alas seuraavaan laaksoon oli upeaa katseltavaa.
Lounastauko solassa
Solasta näimme että laskeutuminen olisi helpompi kuin solan toinen puoli, lumiset osuudet eivät olleet yhtä jyrkkiä. Lumi jatkui melkein alas tielle asti ja se alkoi olla jo aika märkää. Meillä on Skybirdin kanssa kummallakin Sealskinzin vedenpitävät sukat ja ne ovat kyllä olleet ihan paras varuste kun on ollut niin märkää, ollaan muistettu hehkuttaa niitä joka päivä.
Loppumatkasta polulla oli paljon kaatuneita puita
Kolmen maissa saavuimme Going to the sun-tiellä olevalle parkkipaikalle, jossa vastassa oli turistibusseja ja paljon ihmisiä. Tästä Paige ja Alex jatkoivat matkaa läheiselle leirintäalueelle jonne he olivat onnekkaina saaneet luvan. Wrecking Ball jäi vielä parkkipaikalle teippaamaan rakkojaan, minä ja Skybird lähdimme kävelemään tietä pitkin itään. Tästä eteenpäin emme voisi jatkaa CDT:llä sen suljetun osuuden vuoksi mistä mainitsinkin aikaisemmin. Polku Triple Divide-solan ja Pitamakan-solan välillä on suljettu, siellä on kuulemma 18 kuollutta lehmää ja karhut ovat luonnollisesti siellä nauttimassa seisovan pöydän antimista. Kukaan ei oikein tiedä mistä lehmät ovat sinne tulleet, mutta ilmeisesti ne ovat kuolleet jo syksyllä/talvella ja nyt ne ovat paljastuneet sulavan lumen alta.
Meidän on siis kierrettävä suljettu osuus tietä pitkin, aloitimme tämän urakan kävelemällä Rising Sun Motor Inniin asti. Matkaa kertyi siis polulla noin 22 km ja tiellä vielä lisäksi 12. Kävimme Rising Sunissa syömässä ja palasimme sitten takaisin tielle liftaamaan. Meidän piti saada kyyti Saint Maryyn leirintäalueelle. Kyydin saimmekin melkein heti ja kipusimme pick-upin lavalle.
Leirintäalueella ei näkynyt työntekijöitä, mutta tiesimme että paikka A18 olisi "hiker-biker-paikka", eli sinne pääsisi kaikki vaeltajat ja pyöräilijät joilla ei ole varausta etukäteen. Löysimme paikan, mutta se oli veden alla. Itse asiassa koko A-alue leirintäalueesta oli suljettu. Mitäs nyt sitten? Pyörittiin vähän aikaa ympyrää ja yritettiin löytää leirintäalueen isäntää. Huomasimme alueelle ajavan puistonvartijan auton ja Skybird lähti juoksemaan sen luokse kysymään mitä tehdä. Samalla aikaa leirintäalueen isäntä ilmestyi kertomaan minulle että valitettavasti leirintäalue on täynnä. Puistonvartija oli kuitenkin antanut Skybirdille luvan että saamme leiriytyä suljetulle alueelle missä vain on kuivaa, joten ei hätää. Leirintäalueen isäntä oli vähän hämillään, mutta puistonvartija on täällä ylin auktoriteetti joten hän saa päättää.