Päivä 108: Missä kaikki on?

KM 3239,7 - Spring Creek Pass 1,7 km. Yht: 3182,1 km.

Aamulla mieleen muistui ajat kun asuin Lapissa ja auton putsaamiseen lumesta ja jäästä meni aamuisin aika paljon aikaa. Rapsuttelin nimittäin teltastani pois paksua kuurakerrosta, tai ainakin yritin, ennen kuin luovutin pakkasin sen jääkerroksineen päivineen.

Olin herännyt taas tapani mukaan 5.25, vaikka tänään olisin saanut nukkua pitkään. Käänsin kylkeä ja jatkoin unia vielä seitsemään asti. Leiristäni oli alle 2 km tielle josta yrittäisin saada kyydin, ei ollut mitään järkeä olla tien varressa peukalo pystyssä turhan aikaisin aamulla.

Liikennettä oli todella vähän, mutta onneksi minut nappasi kyytiin vanhempi rouva nimeltä Celeste. Celesten lempiväristä ei ollut epäselvyyttä, hän oli pukeutunut pinkkiin fleeceen, auton penkin päälliset olivat pinkit ja rattikin oli päällystetty pinkillä glitterillä. Etupenkillä istui buldoggi, jonka nimi oli Pandora. Pandoralla oli pinkki kaulapanta.

Celeste jätti minut kyydistä Lake Cityn keskustassa olevan kahvilan pihaan, koska ensin oli tietysti saatava aamupalaa. Tilasin bagelin ja kahvia, täältä ei valitettavasti saanut kunnon lämmintä aamiaista. Toivoin että löytäisin Lake Citystä muita vaeltajia, jatkuva yksin olo alkoi jo vaikuttaa vaellusmotivaatioon. Vaikka oma seurani onkin vallan mainiota, kaipasin muutakin juttuseuraa. Mutta ketään ei näkynyt missään. Kirjauduin Ravens Rest Hostelliin, kävin ruokaostoksilla ja kalastus/retkeilyliikkeessä vaihtamassa Darn Tough-sukkani uusiin, sekä tietysti otin pitkän kuuman suihkun. Hostellilla ei ollut pyykkimahdollisuutta, joten pesin vain alusvaatteeni ja vaelluspaidan lavuaarissa, saa luvan kelvata.

Tutkin sääennusteita seuraavaa etappia varten, eikä ne näyttäneet lupaavilta. Reitti jatkuisi seuraavat 180 km 3500-4000 metrin korkeudessa, ja seuraavalle viikolle luvatut sateet tulisivat noin korkealla lumena. Eikä siinä vielä kaikki, lumen lisäksi luvattiin ukkosta, joka on puurajan yläpuolella vielä ikävämpi juttu kuin lumi. Toinen vaihtoehto oli liftata Creeden kylään ja jatkaa sieltä alempaa reittiä, joka välttää San Juanin vuoriston korkeimmat kohdat. Mutta olin niin kovasti odottanut pääseväni näille vuorille, että päätös niiden kiertämisestä ei olisi helppo.

Yhtäkkiä hostellin ovi kävi ja sieltä tuli toinen vaeltaja! Se oli Helen, eli Shorty, joka oli Colorado Trailillä. Hänkään ei ollut nähnyt ketään muita pitkään aikaan ja yhdessä sitten ihmeteltiin säätä ja sitä missä kaikki muut ovat. Illalla yritimme mennä paikalliseen saluunaan syömään, mutta se ei ollutkaan auki. Oli kuulemma pitänyt olla auki viimeisen kerran tänään ennen sulkemista talveksi, mutta ruoka oli loppunut jo aikaisemmin niin eivät avanneet enää ollenkaan. Seuraavaksi kävelimme panimolle, joka saattaisi paikallisten mukaan olla auki. Ei ollut. Ohitimme vielä yhden ruokapaikan, joka sekin oli jo laittanut ovet säppiin. Muistin nähneeni pääkadulla pienen meksikolaisen ravintolan, se sentään oli auki! Ajoitus ei olisi voinut olla parempi, sillä meidän jälkeemme paikkaan lappasi porukkaa vaikka kuinka. Ruoka ei ollut ihmeellistä, mutta nälkä lähti.

Vielä nukkumaan mennessä en yhtään tiennyt mihin suuntaan aamulla lähtisin, eikä uni oikein meinannut tulla.

En ottanut koko päivänä yhtään kuvaa, nämä muutama ovat seuraavalta aamulta