Eddiesville trailhead - KM 3239,7 = 41,4 km. Yht: 3180,4 km.

Joku eläin, todennäköisesti hiiri tai maaorava, kävi yöllä rapistelemassa telttani ympärillä. Onneksi olin tyhjentänyt rinkastakin kaiken syötävän ja roskat tuoksut sulkeviin pusseihin telttaan, joten eläin parka jäi ilman saalista.

Cochetopa Hills taisi tänään jäädä taakse, koska helppo ja tasainen tie/polku ei jatkunut enää. Tai jatkui se ensimmäiset 7 km, sitten alkoi solasta toiseen kiipeily ja välissä tietysti laskeuduttiin aina laaksoon. Yhden solan päältä olisi voinut kiivetä yli 4000 metriselle San Luis Peakille, mutta en nähnyt sitä tarpeelliseksi. Nousua olisi solasta tullut reilut 300 metriä, eli ei edes kovin paljon. San Luis Peakiltä kipitti alas nainen, joka pysähtyi juttelemaan kanssani. Hän sanoi kiivenneensä vuorelle koska tasan vuosi sitten häneltä poistettiin syövän takia toinen keuhko ja hoidot ovat edelleen kesken. Hän kertoi olevansa 70-vuotias. Jestas, kokonaisillakaan keuhkoilla ei moni 70-vuotias kiipeäisi vuorelle, ainakaan yhtä ketterästi kuin tämä rouva, joka esittäytyi Flying Squirrelliksi (=lentävä orava).

Lounas- ja varustelukuivattelutauon jälkeen taivaalle kertyi taas perinteiset tummat pilvet ja yhden aikaan alkoi sataa rakeita. Tietysti olin juuri silloin ylittämässä päivän korkeimpia solia lähes 4000 metrin korkeudessa. Kiittelin taas itseäni että olen varustautunut kunnolla huonon sään varalle. Kun päällä on kunnon Goretex-takki, sadehousut ja saderukkaset, ei siinä paljon lumisade haittaa. Hyräilin itsekseni "Let it snow, let it snow, let it snow..." ja painoin menemään eteenpäin. Välillä lumisade taukosi ja aurinkokin kurkisti pilvien välistä, mutta se ilo ei kestänyt kauaa. Ennen seuraavia solia alkoi uusi lumikuuro.

Viimeisestä solasta polku laskeutui taas aivan erilaiseen maisemaan. Mesa tarkoittaa pöytää ja täällä sitä nimitystä käytetään vuorista, joilla on laakea tasainen huippu. Laskeuduin siis Snow Mesalle, joka oli iso, aukea ruohikkoinen tasanko. Olin ensin suunnitellut leiriytyväni siellä, mutta aukealla alueella tuuli aika kovasti ja kello oli vasta vähän yli viisi, joten päätin jatkaa Mesan reunalle josta polku laskeutuisi metsään. Suurin osa metsän puista oli valittavasti tappanut joku kuoriainen (pine beetle), eikä pystyyn kuolleiden puiden seassa ole turvallista leiriytyä. Vähän alempaa löysin paremman paikan, jossa ei ollut vaaraa jäädä kaatuvan puun alle.

Leiripaikasta oli hienot näkymät San Juanin vuorille, joiden taakse aurinko laskeutui. Tästä olisi aamulla vain pari kilometriä tielle, josta liftaisin Lake Cityyn.