Vaellusvuosi 2017

Laskin, että viime vuonna olin vaeltamassa tai patikoimassa ainakin 135 päivää. Kaikkia retkiä en ole laittanut ylös, joten todellinen lukema on vielä enemmän. Erittäin hyvä vuosi siis kaiken kaikkiaan! Vaellusretket ovat yhä enemmän elämäni pääosassa; ensin suunnittelen vaellukset, sen jälkeen muun elämän niiden ympärille. Blogin päivitys jäi Te Araroan jälkeen vähemmälle, joten moni retki jäi ihan kokonaan raportoimatta. Tässä pieni tiivistelmä siitä, mitä viime vuonna tuli touhuttua. Reissujen välissä tein keikkatöitä laivalla, nyt olen taas lentotyössä huhtikuulle asti.

TE ARAROA, UUSI-SEELANTI

Maaliskuun 17. päivään asti vaelsin 3000 km pitkää polkua Uudessa-Seelannissa. Maa ei ollut minulle uusi tuttavuus, olin käynyt siellä jo 10 vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa näin sen aivan erilailla kuin viimeksi, jolloin matkustin autolla. Kävellessä oli aikaa huomata pienet asiat; ötökät polun varrella, linnun laulu metsässä, sammalen tuoksu sateen jälkeen ja tuulen tuiverrus hiuksissa vuoren huipulla. Vaelluksen jälkeen kävin vielä kävelemässä vähän lisää Mt Aspiring kansallispuistossa. Paluu normaaliin elämään (mitä on normaali elämä?) 130 päivän vaeltamisen jälkeen ei ollut ihan helppoa, ja kotiutumisen jälkeen olen harva se päivä huomannut kaipaavani polulle. Te Araroan koko päiväkirja löytyy täältä.

ITALIA

En ollut ikinä aikaisemmin käynyt Italiassa, kun viime toukokuussa matkustin Toscanaan patikointiryhmän kanssa. Viikon aikana maa ja sen ihmiset sukelsivat suoraan sydämeeni kauneudellaan ja aidolla ystävällisyydellään. Ruoasta puhumattakaan! Isäntämme Stefano La Pietriccian maatilamajoituksessa kokkasi meidät pyörryksiin joka ilta ja tutustutti alueen erikoisuuksiin sekä slow food-ajatusmaailmaansa. Patikointi Toscanassa oli leppoisaa, reitit helppoja ja päivämatkat melko lyhyitä, vaikka usein olimmekin liikkeellä iltapäivään asti. Kävelyn lomassa maistelimme oliiviöljyjä, juustoja ja viinejä.

Toscanaan pääsin uudestaan heti syksyllä, kun palasin Stefanon hoiviin toisen ryhmän kanssa. Kesä oli ollut kuiva, joten myöhästyimme vain hieman rypäleiden sadonkorjuusta, joka normaalisti on näillä seuduilla syyskuun lopulla. Rypäleet jäivät kuivuuden takia pieniksi, mutta tämä kuulemma tarkoittaa vahvempia ja parempia viinejä! Toscanasta jatkoin matkaa toisen ryhmän kanssa Napoliin ja Amalfin rannikolle. Amalfin alueella patikointi on haastavampaa kuin Toscanassa suurten korkeuserojen takia, rannikon jylhät jyrkänteet ja rinteisiin rakennetut kylät tarjoavat upeat puitteet kävelyretkille. Päivän päätteeksi voi pulahtaa virkistävään Välimereen. Pidimme yhden vapaapäivän patikoinnista ja vuokrasimme pikaveneen, jolla ajelimme Caprin saarelle päiväksi. Olen matkustanut paljon, mutta Amalfin rannikko meni kyllä ehdottomasti kauneimpien näkemieni paikkojen listalle ja Napoliin haluan palata joskus hieman pitemmäksi aikaa.

STOK KANGRI, INTIA

Heinäkuussa kävin ryhmän kanssa vaeltamassa ja kiipeämässä Ladakhissa, Pohjois-Intiassa. Viiden päivän vaellus kulki Hemis High Altitude kansallispuistossa, kunnes päädyimme Stok Kangrin (6153m) perusleiriin. Nämäkin vuoret ovat osa Himalajaa, mutta täysin eri näköistä seutua kuin esimerkiksi Nepalissa. Ihmisiä on myös vähemmän, vaelluksemme aikana emme nähneet muita ryhmiä kuin vasta perusleirissä. Koko ryhmämme pääsi Stok Kangrin huipulle, tästä reissusta voit lukea enemmän täältä.

PAKLENICA JA BRAC, KROATIA

Heinäkuun lopulle olin sopinut patikointitreffit kolmen kaverin kanssa, joihin olin tutustunut Uudessa-Seelannissa. Kroatiassa oli tuohon aikaan niin kuuma, ettemme voineet toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaamme neljän päivän vaelluksesta Velebit Trailillä, vaan jouduimme typistämään retkemme kolmeen päivään ja pysyttelimme Paklenican kansallispuiston alueella, jossa tiesimme löytävämme juomavettä. Kroatian vaellusreiteistä ei löydy englanniksi juurikaan tietoa, eikä paikallinen ystävämmekään saanut selville, olisiko Velebit-reitin varrella ollut vettä saatavilla. Kroatiassa matkaan toi jännitystä mm Intiasta saamani shigella-bakteeri, sekä eräässä autiotuvassa mellastaneet luteet... Vuorilta laskeuduimme vielä pariksi päiväksi Bracin saarelle, joka sekin oli oikein viihtyisä paikka, varsinkin kun pysyi meressä suurimman osan päivästä, niin kuumuus ei tuntunut niin tukahduttavalta.

ANNAPURNA BASE CAMP, NEPAL

Marraskuussa kävin vielä ryhmän kanssa vaeltamassa Annapurnan perusleiriin (juttu reissusta täällä). Tällä reitillä olin ollut edellisen kerran keväällä viisi vuotta sitten, oli hienoa nähdä miten erilainen tämäkin matka voi olla riippuen vuodenajoista. Keväällä perusleirissä oli vielä paljon lunta ja alempana rhododendronit kukkivat joka puolella. Tällä kertaa lunta tuli kyllä yhtenä päivänä, mutta sitä ei ollut maassa ollenkaan. Rhodojen sijaan maisemaa väritti keltaisiksi ja oransseiksi muuttuneet puunlehdet. En ollut käynyt Nepalissa kolmeen vuoteen ja ikävä sinne oli kasvanut jo liian suureksi. Vaikka matkustan koko ajan muihinkin hienoihin paikkoihin, mikään ei voi korvata näitä vuoria, eikä varsinkaan näitä ihmisiä, joista on vuosien varrella tullut minulle ystäviä. Onneksi minulla on nyt jo tiedossa seuraava matka tähän valloittavaan maahan.

PYHÄ-LUOSTON KANSALLISPUISTO

Vaikka reissaan paljon ulkomailla, nautin suuresti myös kotimaassa retkeilystä. Vietin viime vuonna aikaa Pyhätunturilla keväällä, kesällä ja vielä marraskuussa, joten pääsin näkemään kolme hyvin erilaista vuodenaikaa. Keväthangilla luisti niin murtsikka- kuin laskettelusuksikin, juhannuksena sain ihmetellä keskiyön aurinkoa ja retkeillä Nattasilla asti. Marraskuussa kahlasimme puuterilumessa varaustuvalle, yöllä pakkanen paukkui ja revontulet loimusivat. Kyllä Suomen luontokin vaan on todella kaunis ja monipuolinen, aina ei tarvitse lähteä "merta edemmäs kalaan".

Edellinen
Edellinen

Vaelluskalenteri 2018

Seuraava
Seuraava

Annapurna Base Camp