Elävä jää
Hyvänen aika! Yli kuukausi mennyt edellisestä kirjoituksesta ja sekin oli hätäinen päivitys Nepalista, kun netti toimi siellä vähän niin ja näin. Vaellus Everestin perusleiriin meni mukavasti, tosin säässä olisi ollut toivomisen varaa; pilvet vyöryivät päällemme lähes joka iltapäivä tuoden mukanaan lumisateet. Onneksi aamut olivat kuitenkin enimmäkseen aurinkoisia.
Saimme muistutuksen luonnonvoimista juuri ennen reissua, kun 18. huhtikuuta iso jäälippa irtosi Everestillä kiipeilyreitin yläpuolella ja aiheutti lumivyöryn joka tappoi 16 sherpaa. Menehtyneet olivat ns. jäätikkötohtoreita, jotka rakentavat reitin huipulle kiipeilijöitä varten. Jäätiköt liikkuvat ja muuttuvat koko ajan, sen vuoksi reitti on rakennettava joka vuosi uudestaan. Jäätikön liikkeen aiheuttaa sen paino, joka saa sen liukumaan alaspäin, jään alla valuva sulamisvesi vauhdittaa sen liikettä. Maan aiheuttaman kitkan vuoksi jäätikön alareuna liikkuu hitaammin kuin yläpuoli, johon muodostuu railoja. Jäätiköt etenevät keskimäärin metrin vuorokaudessa, Grönlannissa tosin on mitattu jäätikön liikkuvan jopa 30 metriä päivässä, mutta se voi olla myös alle metrin vuodessa jäätiköillä, joilla sataa vähemmän. Olin vuosia sitten Uudessa-seelannissa, jossa vierailin Franz Josef jäätikön luona ja kävin Fox jäätiköllä opastetulla retkellä. Kummassakin paikassa jää nitisi ja natisi koko ajan ja sen alareunasta irtosi lohkareita vähän väliä. Uusi-seelanti on meren ympäröimä, siksi siellä sataa huomattavasti enemmän lunta kuin Himalajalla ja tämä saa myös jäätikön liikkumaan vauhdikkaammin.
Everestin perusleirin jälkeen suuntasimme Island Peakille, jolla olin käynyt aikaisemmin vuonna 2012. Tuolloin vuorella olevan jäätikön ylitys oli hyvin helppo; kierrettiin muutama railo ja muuten tepasteltiin köysistönä suoraa polkua vuoren pääseinämän alle. Noin 70 asteista jääseinämää kiivettiin vajaa 100 metriä, jonka jälkeen jäi vielä suurin piirtein saman verran matkaa huippuharjannetta pitkin. Tällä kertaa reitti olikin täysin erilainen, koska jäätikkö oli täynnä railoja. Nousimme ylös ja välillä laskeuduimme alas jäätikön muodostelmien välissä, ylitimme railoja tikkaiden ja köysien avulla. Pääseinämä kiivettiin ylös lähempää huippua kuin viimeksi, niin että sen korkeus oli ainakin tuplat edelliseen kertaan verrattuna. Näin saavuimme huippuharjanteelle vain noin 15 metrin päässä huipusta. Reitti oli siis tällä kertaa paljon jännempi ja haastavampi kuin viimeksi, tästä syystä kiipeämiseen meni paljon enemmän aikaakin. Aika näyttää minkälaiseksi jäätikkö on muuttunut seuraavaan kiipeilykauteen mennessä.
Nyt kun edellisestä reissusta on selvitty, jatkuu armoton treeni seuraavaa reissua varten, joka alkaakin jo vajaan kuukauden päästä kun suunnaksi otetaan Pik Lenin Kirgisiassa!